Keskeneräisiä kirjoituksia koska arjen anarkia
Keskeneräisiä kirjoituksia; päiväkirjoja, romaanien, artikkeleiden alkuja, pöytälaatikkoon jääneitä kirjallisia hahmotelmia tavataan julkaista postuumisti, kirjoittajan kuoltua. Koska olen vastarannankiiski ja haluaisin ainakin pyrkiä elämään kuten saarnaan, aion vastedes julkaista aivan keskeneräisiä ajatuksia ja kirjoituksia seuraavalla disclaimerilla:
Julkaisemani ajatukset ja kirjoitukset ovat keskeneräisiä.
(=Ne saattavat sisältää tekstejä, tai ajatuksenpätkiä, joita olen kirjoittanut tai miettinyt vuosia sitten, enkä enää edes ole kovin kiinnostunut asiasta, tai ko. näkökulmasta, tai mieleni on jo muuttunut osittain ainakin. Ne eivät sisällä välttämättä kuin yhden näkökulmani ko. aiheeseen. ym. disclaimereita. En myöskään korjaa oikeinkirjoitusta.)
Täysin keskeneräisten kirjoitusten (ja ajatusten!) julkaiseminen on tapani pyrkiä kunnioittamaan omia arvojani ja periaatteitani, siedättää itseäni häpeäkokemuksille, ja ennen kaikkea harjoittaa arjen anarkiaa vastustamalla sitä normia ja ihannetta, jonka mukaan ensin tulisi miettiä asiat valmiiksi, hioa, hinkata ja varmistella, ennen kuin uskaltaa tuupata ulos mitään ajatushahmotelmiaan tai tekeleitään (ollessaan samalla toki itselleen armollinen ja hyväksyä keskeneräisyytensä :D)
Koska mitä jos tulikin ajatusvirhe, entä jos mieli muuttuu, entä jos olen tajunnut kaiken väärin, entä jos on kaikki ajattelee että olen nolo, entä jos ketään ei kiinnosta, entä jos kukaan ei ajattele samalla tavalla, entä jos kaikki ajattelee jo samalla tavalla, entä jos kaikille kaikki mitä ajattelen tai sanon on kaikille itsestäänselvyyksiä, entä jos sanonkin vahingossa jotain sellaista, että joudun somehyökkäyksen ja nöyryytyksen kynsiin, entä jos joku lukee tekstiä ja ajattelee, että tässä muutamassa kappaleessa/sivussa/kymmenessä sivussa tekstiä on kaikki, mitä aiheesta tiedän ja ajattelen, entä jos onkin oikeasti parempi olla julkaisematta ja sanomatta mitään ennen kuin voi olla AIVAN VARMA, että kaikki näkökulmat on mainittu ja kukaan ei voi alkaa syynäämään jokaista sanaa ja loukkaantua jostain, entä jos mun jutuissa ei olekaan mitään kiinnostavaa ikinä ollutkaan, entä jos kannattaisi sittenkin vaan pelata varman päälle ja olla hiljaa ja kirjoittamatta mitään, entä jos saa taas hävetä kun innostui ja sanoi jotain ääneen, entä jos en pysty-halua-ehdi kirjoittaa paremmin?
…entä jos onkin niin että ne ovat oikeassa jotka sanovat että joko kannattaa tehdä asiat KUNNOLLA tai ei ollenkaan?
Mutta kuka tai mikä on se taho, joka määrittää kunnolla tekemisen? Mitkä on kunnolla tekemisen kriteerit? Kuka informoi meitä siitä, mitkä nämä kriteerit milloinkin ovat?
Ja onko niin, että jos on vain vähän resursseja, esim. aikaa tai voimavaroja, ei kannata ryhtyä mihinkään, kun kerran ei voi tehdä kunnolla? Onko kunnolla tekeminen mahdollista kaikille? Entä jos tekeminen antaa tekijälleen energiaa, sielunravintoa, voimia, toivoa, tai jotain muuta elintärkeää - vaikka mitään ei tulisi valmiiksi tai ainakaan kunnolla tehdyksi?
Entä jos maailma ei olisikaan joko-tai vaan sekä-että?
Jos kahden navan välissä onkin vaikka mitä määrittelemätöntä, epämääräistä, muuttuvaa, murroksessa olevaa ja mikään ei ole joko huono tai hyvä? Jos onkin sekä huono että hyvä - tai ei kumpikaan annetuista vaihtoehdoista.
Uskon, että edes kaikkein tiedostavimmat ihmiset eivät ole suojassa ajatteluumme automatisoituneiden kategorisointien, kuten terve-sairas, toimintakykyinen-toimintakyvytön, vammainen-vammaton, normaali-epänormaali, onnistunut-epäonnistunut, hyvä-huono jne. haitallisilta vaikutuksilta. Ihmisyyteen kuuluu asioiden ja ihmisten jaottelu kategorioihin, muuten emme osaisi navigoida ympäristössämme, tehdä päätöksiä jne.* Näin ollen on ymmärrettävää, että ihminen helposti kategorisoi asioiden olevan joko x tai y, joko-tai. Ja koska yleensä toiseen kategoriaan liittyy selkeästi enemmän ikäviä konnotaatioita, stigmaa, epämiellyttävinä pidettyjä tunteita, joitain mainitakseni, joko-tai on usein yhtä kuin hyvä-huono.
Monilla - useimmiten tiedostamattomilla – tavoilla luontainen ja välttämätön tarve jäsentää maailmaa kategorioiden kautta ja yleinen kaksinapaisuuteen pohjautuva joko-tai -ajattelumalli yhdessä sisäistetyn ableismin kanssa voivat yhdessä olla hyvin tuhoisa kombo kelle tahansa. Tekisi mieleni väittää, että tämä ajattelun ja toiminnan tahattomasti sisäistetty ”resepti” tekee kaikkien elämästä liian rankkaa.
Monet kokemukset ja ongelmat voivat ovat jaetumpia kuin mitä ensin tuleekaan ajatelleeksi, mutta usein emme syystä tai toisesta pysty asettumaan toisen asemaan.
Ajattelen että myös ne, jotka eivät ole suoraan joutuneet kärsimään ja/tai tiedosta kärsivänsä normatiivisista oletuksista, ovat niiden vaikutuspiirissä ja siksi saattavat sitä tajuamattaan pinnistelemään jatkuvasti yli voimavarojensa, jotteivat vaan luisuisi “alimman arvostuksen kategoriaan”. Tämä jatkuva pinnistely näkyy mm. loputtomana seuraavan etapin jahtaamisena, uupumuksena, ahdistuksena ja jatkuvana stressitilana ym. ajallemme tyypillisinä haasteina.
Ajattelen, että joko-tai -ajattelu liittyy siihenkin aikamme eetokseen, jonka mukaan ihmisen tulee jatkuvasti työstää itseään paremmaksi, terveemmäksi, kyvykkäämmäksi ja pitkäikäisemmäksi. Ja kuinkakohan paljon kaikenlaiseen yli voimavarojensa pinnistelyyn, puskemiseen, itsensä ja elämänsä optimointiin, ehkä oikeiden arvojensa vastaisestikin elämiseen liittyy tiedostamaton pelko putoamisesta toiseen, siihen huonoon, kategoriaan? Että muuttuisikin terveestä sairaaksi, työkykyisestä työkyvyttömäksi, normaalista epänormaaliksi, työllään itsensä elättävästä yhteiskunnan ja/tai muiden ihmisten tuella eläväksi, auttajasta autettavaksi jne.?
Pitää myös toipua täysin, surra tehokkaasti, käsitellä asiat, päästä yli nopeasti - kaikki sekä-että vaihtoehdot ja välimuodot ovat liian epämääräisiä. Ai että ihminen on sekä masentunut että iloinen? Sairas mutta vaikuttaa terveeltä? Jonain päivinä “toimintakykyinen**”? Ei oikein tiedä itsekään, kokeeko itsensä vammaiseksi? Pystyy ajoittain työhön? Sekä peloissaan että itsevarma? Sekä haluaa sulautua joukkoon että ei halua olla normaali? SANO NYT JO, KUMPI SE ON: OLETKO SINÄ X VAI Y?? PYSTYTKÖ VAI ETKÖ PYSTY? MENEEKÖ HYVIN VAI EIKÖ MENE?
Kuulostaako yhtään tutulta? Sekä-että -ajattelu vaatii todella paljon enemmän ajatus- ja asennejumppaa. Voisiko äkkiseltään vastakkaisten, toisensa poissulkevien kategorioiden kohdalla kokeilla käyttää sekä-että tai nyt-ajatusta: olen sekä terve että sairas / olen uupunut ja innostunut / pystyn juuri nyt tekemään tämän asian (toim. huom. tosi kököt esimerkit, ei oikein nyt lähtenyt). Kun joku asia on epäselvä, epämääräinen, kategorisoimattomissa tai jatkuvasti muutoksessa, sitä on vaikea hahmottaa ja sekös aiheuttaa ahdistusta. Ei siis ihme, että toiset ihmiset haluavat tunkea meitä bokseihin ja kategorioihin mitä moninaisemmissa asioissa - sittenhän asia on sillä selvä, eikä sitä tarvitse enää miettiä!
Tätä miettiessäni tuli sellainenkin mieleen, että vaikka erinäisiä binäärejä on haastettu viime vuosien aikana monella tasolla enemmän kuin koskaan aiemmin, kaksijakoisuuteen perustuva jäykkä joko - tai -ajattelu näkyy selkeästi monen mielipiteitä jakavien aiheiden kohdalla etenkin somekeskustelussa. Sinänsä äärimmäisen tarpeellinen, jopa elintärkeä ihmisen ominaisuus ja taito luokitella asioita ja ihmisiä ympäristössämme helpommin ymmärrettäviksi kategorioiksi, voi joissain yhteyksissä muodostua myös hyvin tuhoisaksi ajatusmalliksi, kuten historia näyttää (note to self: tämän sosiaalipsykologinen selitys pitäisi kirjoittaa auki!) Automatisoitunutta mustavalkoista ajattelua ilmenee sitä enemmän, mitä stressaantuneempi tai pelokkaampi ihminen on, ja kollektiiviseen stressiin ja pelkoon on totisesti ollut syytä viime vuosina.
Vaihtoehtoja näyttää edelleen monien teemojen kohdalla olevan vain kaksi: ihminen helposti luokitellaan olevan joko terve tai sairas, työkykyinen tai -kyvytön, niin ikään hänet luokitellaan joko kuuluvan tai ei kuuluvan johonkin ryhmään, olevan etuoikeutettu tai ei, oikeassa tai väärässä, hyvien tai pahisten puolella. Vaikka sekä - että -ajattelun suuntaan ollaan menty enenevissä määrin, paljon on vielä tekemistä, että kategorioiden päällekkäisyys ja limittäisyys olisi normatiivinen tapa ajatella.
Utopioin, että jos kollektiivisesti harrastaisimme enemmän sekä-että -ajatusjumppaa, voisimme paremmin ymmärtää, että monet haasteet ja pelot ovat ainakin osin jaettuja tai voivat jonain päivänä tulla jaetuksi. Ja siten voisi ymmärrystäkin myös oman kokemusmaailman ulkopuolelle löytyä enemmän. Tästä voisi seurata mahdollisesti enemmän yhteen tulemista ja ratkaisuehdotuksia aikamme ongelmiin. Tunnetusti yhteiset kokemukset, myös kärsimyksen muodossa, yhdistää ihmisiä.
Ja kysyn myös (melkoisen huolissani), kuka tätä menoa enää jaksaa hoitaa sairaat, vammaiset, hullut, työkyvyttömät, syrjään jätetyt, vanhat ja/tai toimintakyvyttömät, kun “terveet”, “normaalit” ja “työkykyiset” nuoret ihmiset uupuvat ja sairastuvat jo ennen kuin täyttävät kolmekymmentä?
LOPPU (Muistiinpano: tää ei ikinä tule mahtumaan ainakaan instaan, mutta laita silti sinnekin)
*Erittäin yksioikoinen ja huono selitys yhdestä lempiaiheestani. Pitäisi kirjoittaa joskus tästä kunnolla, jotta saisi paremman vakiselityksen muodostettua itselleen.
**Toimintakyky-sana on lainausmerkeissä, koska koko sanan voisi heivata ******n. Tästä toisen kerran.
(Huom! Varmuuden vuoksi: jotta ei vaan tule väärää käsitystä, en missään nimessä tarkoita, että kaikki kärsisivät yhtä paljon, tai että etuoikeuksia ei olisi jne. Tiedostan, että halutessaan tästä voisi - ehkä - lukea sellaisen ajatuksen, että koska kaikki kärsivät, vähemmän kärsivien ei tarvitsisi tehdä mitään niiden ihmisten hyväksi, jotka ovat heikommassa asemassa tai maailman ei tulisi muuttua monella tapaa. Ajattelen päinvastoin.)
Kuka haluaa olla aikuinen?
Aikuisuus on suuri huijaus.
Ihan niin kuin joulupukki.
(Erona vaan se, että jälkimmäisen saapumisen tuloa hehkutellaan kaksi kuukautta, ensimmäisen lähes 20 vuotta.)
Mikä sinusta tuli isona?
Minusta tuli isona pettynyt.
Juuri mikään luvatusta ei pitänyt paikkansa.
Lisäksi olen pääasiassa:
Voimaton
Väsynyt
Stressaantunut
Huolestunut
Ahdistunut
Kireä
Valju
Iloton
Tylsä
Turhautunut
Vihainen
Surullinen
Tylsistynyt
Tosikkomainen
Sanoinhan jo huolestunut?
Koska Adulting on raakaa työtä ja vaatii veronsa.
Mutta, kuten tiedämme, kiitollisuus ja positiivisuus pidentää ikää, joten ei auta valittaa.
Se mielessäni elän elämäni jokaisen minuutin kiittäen siitä, että saan olla elossa ja pidän haitallisen stressin kaikin tavoin minimissä tehdessäni kuitenkin parhaani, jotta en tätä enempää:
Veltostu
Rypisty
Haurastu
Surkastu
Ikäänny ennenaikaisesti
Menetä muistiani
Sairastu
Uuvu
Stressaannu
Rapistu
Putoa kärryiltä maailmanmenosta
Ja varsinkaan, pois se minusta, haaskaa ainoaa elämääni, joka on lahja.
Hehkutuksen sijaan aikuisuudesta olisi pitänyt varoittaa: Et todellakaan voi tehdä mitä haluat.
Siihen ei ole nimittäin koskaan:
Aikaa
Rahaa
Voimia
Terveyttä
Jaksamista
Ja sitä paitsi: suurin osa aikuisista ei todellakaan edes tiedä, mitä haluavat.
Senkään kysymyksen ratkaisemiseksi meitä ei valmisteltu mitenkään.
Parempi kun vaan (kiltisti jonossa) mennään valmiiksi mietittyyn putkeen:
-päiväkoti-esikoulu-koulu-lukio/ammattikoulu-opinnot-opinnot/työ-
Siitä parasta olisi siirtyä seuraavaan:
-seurustelu-yhteenmuutto-kihlaus-naimisiinmeno-lapset-kriisi-ero-
tai/ja
-työttömyys-masennus-ahdistus-eläke (jos hyvin käy)-
tai/ja
-“parempi duuni”-lisää vastuuta/ikuisesti samat työtehtävät-bore out/burn out-masennus-
Ensimmäiseen putkeen tipahti innostuneita, uteliaita pikkutyyppejä. Putkesta pulpahtaa ulos Kunnon Kansalaisia, valmiiksi uupuneita ja masentuneita vähintään, koska SELLASTA SE NYT VAAN ON, aikuisuus.
Tosin
Jotkut onnekkaat karkasivat parijonosta jo matkalla putkiin. (Erikoiset!)
Toiset ryömivät ulos keski-ikäisinä eron tullen. (Sekosivat keski-iän kriisiinsä!)
Kolmannet valuivat hitaasti ulos uupumusten myötä. (Kyllä ennen vaan jaksettiin!)
Nämä olivat onnekkaita, kun sentään tulivat selvittäneeksi, mitä EIVÄT halua.
Järkeville ja vastuullisille, kunnon aikuisille ihmisille oli nimittäin vielä putkia jäljellä:
-lisää töitä-satunnainen salasuhde-lapset muuttaa pois-kesämökki-töitä-lastenlapsia-eläkkeelle jääminen-
Tässä vaiheessa jotkut saattavat vielä karata: eläköidyttyään he tekevät jotain, mitä olivat aina halunneet. (Eikö se nyt osaa vieläkään rauhoittua?!!)
Mutta järkevä ihminen tekee niin kuin kunniallisten ihmisten kuuluu: Viimeisen putken viimeisessä etapissa kuolinvuoteellaan saa sanottua: Oikeasti halusin kasvattaa kaktuksia.
Älä nyt viitsi, elithän pitkän ja järkevän elämän! Onneksi olkoon.
Niinkin voi olla, ettei korona-arki muuttanut arjessa mitään.
Kaikkien samanarvoisen ja samankaltaisen aseman korostus pandemian keskellä ei pitäisi yllättää, ottaen huomioon Suomessa vallitsevan käsityksen luokattomasta, homogeenisestä suomalaisten joukosta. Silti olen ollut usein pettynyt, surullinen, joskus myös raivostunut, koronaa koskevien lehtijuttujen, somen ja small talkin ääressä viimeisen vuoden aikana.
Kun vedetään vähän mutkia suoriksi, koronavuosi on maalannut kuvan suomalaisista loputtomasta yksinäisyydestä nauttivina, terveinä, (etä)toimistotyötä tekevinä, ydinperheen tai heteroavo/avioliiton ympärille elämänsä rakentaneina, keskiluokkaisina, mielenterveydeltään vakaina, kroonisesta kiireestään koronan myötä vapautuneina ja siten elämän tarkoituksen lähimetsästään tai hiihtoladulta löytäneinä sisupusseina.
Ei juuri mitään uutta vanhaan tarinaan suomalaisuudesta, mutta luulisi, että kun maailma muuttuu, narratiivikin muuttuisi.
Suomalaisista 45% asuu yksin. Silti: Koronarajoituksissa poikkeuksetta lähdetään oletuksesta, että kaikki asuvat perheensä kanssa. Tietyn, Suomen suurimmassa sanomalehdessaäkin esitetyn, määritelmän mukaan mm. ystävilläni ja veljelläni ei ole perhettä laisinkaan. Lehtijutuissa isä, äiti ja kaksi lasta kertovat, kuinka ovat löytäneet läheisyyden, hiihtämisen ja yhteiset ruoka-ajat, kun harrastusrumba on tauonnut. Seuraavassa jutussa he kertovat tylsistymisestään ja onkin listattava 1000 vinkkiä siihen, kuinka keksiä tekemistä poikkeusaikana, kun “mitään ei voi tehdä”.
Samaan aikaan somepostauksissa 25-35 -vuotias lapseton sinkku joogaa, leipoo leipää ja nauttii mahdollisuudesta itsetutkiskeluun. Sitten hän tylsistyy ja on keksittävä 1000 vinkkiä, kuinka keksiä tekemistä poikkeusaikana, kun “mitään ei voi tehdä”.
Yhteistä heille ja ilmeisesti muillekin (koronavuoden aikaisen epätieteellisen mediatutkimukseni perusteella) on se, että kaikille tilanne on aivan uusi ja kaikki tylsistyvät lähes kuoliaaksi ilman täyttä kalenteria.
Ennen kuin kukaan raivostuu: Tiedän, että edellä mainittu ei ole koko totuus, eikä monella lähelläkään todellisuutta. En missään nimessä vähättele sitä, miten kukin kokee pandemian, eikä sitä voi sen enempää päätellä hänen tekemisistään. Se ei kuitenkaan ole tämän, sarkasmia ja kärjistyksiä sisältävänkin, tekstin pointti.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei viime vuoden aikana en olisi tuntenut epämääräisen ikäviä tunteita sen vuoksi, että korona-aika on tehnyt erittäin näkyväksi sen, että normaali arkeni sisältö = kammottavan tylsää poikkeusaika, joka ei sisällä “mitään”.
Kaikesta tästä huolimatta uskon ja tiedänkin, että en ole erikoiselämäni kanssa yksin. Ymmärrän myös, että kaikki lehtiartikkelit eivät kerro minusta, enkä todella niin haluaisikaan. Silti ihmettelen ja suren sitä, että median linssi ei ole laajempi.
Missä ovat ihmiset, joilla:
- Ei ole koskaan ollut kiireistä arkea, jossa tärkeät työt, harrastukset ja sosiaaliset ympyrät olisivat kaikki vaatineet aikansa - vaikka olisivat sitä toivoneet.
- Ei ole tupaten täyteen ahdettua kalenteria, koska ovat niin valinneet.
- Ei ole sellaista perhettä, jossa lisääntynyt yhteinen aika olisi tarkoittanut mitään hyvää.
- Ei ole lainkaan perhettä sellaisena konseptina, jona se jutuissa ykskantaan esitetään.
- Ei ole mahdollisuutta etätöihin tai koronalta kotiin suojautumiseen.
Vain joitakin, harvoja, tilanteita mainitakseni.
Entä jos henkilö x on ollut viimeisen kaksi vuotta sairauslomalla tai viisi vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä, ja arjessa tärkeänä pilarina ollut kertaviikkoinen aktiviteetti loppui?
Entä jos henkilö y on ollut aivan jaksamisensa äärirajoilla kotona vauvan kanssa, ja aika olisi ollut vihdoin kypsä työhön palaamiselle, mutta pandemian vuoksi hänet lomautettiin?
Entä jos henkilö z ei ole koskaan ollut “työkykyinen”, sillä normistolla, miten asia tavataan mitata ja käsittää?
Entä jos sosiaalinen eristäytyminen aiheuttaa henkilön ö mielenterveyden huomattavan huononemisen?
Kaikkea ja kaikkien tilanteita ei voi ottaa huomioon, mutta hieman laajempaa perspektiiviä olisi ehkä voinut odottaa.
Eri lähtöasetelmista on erilaista pinnistellä, sinnitellä ja tsempata
Korona-ajan viestinnässä on tullut selkeästi esiin se arvomaailma, jolle tämä yhteiskunta perustuu.
Ja jolle oletetaan kaikkien ihmisten arvomaailman perustuvan. Emme kuitenkaan ole kaikki samassa veneessä, edes koronan edessä. Eri lähtöasetelmista on erilaista pinnistellä, sinnitellä ja tsempata.
Tavallaan voin ajatella, että olen onnekas, kun tämä erikoisaika ei ole tullut yllätyksenä. Osaan elää näin jo valmiiksi. Se on kuitenkin nostanut esiin sen, että oma arkeni on suurimmalle osalle kauhistus, mikä taas saa tutun huonommuudentunteen nostamaan päätään: Olenko täysin luuseri, kun kalenterissani ei ole ollut lähes vuosikymmeneen juuri mitään?
Varsinainen mindfuck on samalla se, että nyt se, mitä on pidetty luuseriuden ja epänormaalin ihmisyyden merkkinä, alkaakin olla arvostettua. Kun ihmiset joutuivat pakkopysähdyksen eteen, on ollut aikaa miettiä, mikä on tärkeää elämässä.
Joudun nolostellen myöntämään, että minulla ei ole (yksityishenkilönä) riittänyt aina näille koronan tuomille ahaa-elämyksille sympatiaa. Huomasin kesällä tiuskivani puolitutulle, kun mulle kerrottiin miljoonatta kertaa, miten upeeta on ollut kun kalenteri on tyhjä, eikä tarvitse koko ajan mennä jonnekin.
Juonipaljastus: Minä olen halunnut mennä jonnekin vuosia
Olen halunnut mennä jonnekin, olla kuin ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa, töissä, peli-illoissa, näyttelyn avajaisissa ja harrastavat iltaisin. He bailaavat ja sitten aamulla kohauttavat olkiaan ja sanovat hitto, kun väsyttää, mutta menevät silti suunnitellulle brunssille.
Minä en ole koskaan kyennyt siihen täysin. Koska fyysinen ja psyykkinen terveys - tai sen puute, koska uupumus, koska menneisyys, koska sosiaalinen ahdistus, koska kaikenlaiset olosuhteet, koska raskaudet, koska polvileikkaukset, koska lapset eikä voimavaroja ja niin edelleen.
Minun oli mahdollista yrittää kyetä tähän ja yritinkin nuoreksi aikuiseksi asti, ei onnistunut, tuli entistä enemmän luuseriolo, kun huomasi, että neljän päivän normaali-ihmisen larppi tuotti vuorokauden totaaliromahduksen, jota sai sitten selitellä, että “taitaa olla flunssa tulossa, kun näin uuvuttaa”. Sitten lakkasin edes yrittämästä, vetäydyin yksinäisyyteen ja esitin, että se on aina itse valittua. Sitten vuosia myöhemmin aloin tajuta, että en ole millään muotoa viallinen, vaan normi on tässäkin kohtaa todella kapea.
Niinkin voi siis olla, ettei korona-arki muuttanut arjessa mitään
Olen koronavuoden aikana tavannut säännöllisesti kahta-kolmea ystävää ja muutamasta ihmisestä koostuvaa tanssiryhmääni, mikä on enemmän ihmisiä, kuin olen tottunut tapaamaan säännöllisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nämä kolme ihmistä ovat uusia ystäviäni.
Olen tehnyt töitä kotona yrittäjänä 10 vuotta tietämättä, jatkuvatko työt, ja onko tuloja muutaman kuukauden päästä vai ei. Ennen tämän vuoden alkua olin vailla tuloja aika lailla vuoden 2018 alusta. Klubilla olen tavannut käydä viimeisen seitsemän vuoden aikana noin kerran vuodessa. Olen käynyt tanssicrewini treeneissä kerran viikossa, kuten kävin myös ennen koronaa. En harrasta muuta kodin ulkopuolella. En käy tapahtumissa kuin äärimmäisen harvoin.
Perheenä harvoin, jos lähes koskaan, kyläilemme. Olen käynyt ravintolassa syömässä noin kerran kuussa, kuten ennenkin. Paitsi toki ravintolasulkujen aikana en käynyt, mutta tämä koski vain muutamaa viikkoa keväällä 2020 ja mennyttä paria viikkoa.
Arki on ollut, kuten ennenkin mallia lapset päiväkotiin, töitä kotona, lapset päiväkodista, ilta kotona. Viikonloppuna homma menee koti-puisto-kauppa-kirjasto -tyylillä, kuten ennenkin. (Muumimaailmat, Ruotsin-risteilyt ja hiihtolomat on ulkoistettu isovanhemmille, joten ei huolta, emme pidä lapsia vankina kotona.)
Kannatan ehdottomasti tätä käynnissä olevaa kehitystä, että vihdoin kiire normina kyseenalaistetaan ja oman elämän merkityksellisyyttä aletaan funtsia laajemmin. Päinvastoin, nämä ovat nimenomaan suosikkiaiheitani, joista olen myös kirjoittanut ja kouluttanut paljon.
Pointtini tässä kirjoituksessa on se, että uskon, että tekisi hyvää saada koronavuoden narratiiviin esille enemmän myös sitä näkökulmaa, että tämä tylsyys ja elämä, joka ei sisällä juuri mitään on ollut monelle ihmisille aivan normaalia arkea ennen koronaakin. Joillekin ihan koko elämän ajan esimerkiksi sairaudesta johtuen.
Mimi Butlin kirjoittaa artikkelissaan “Living Through Lockdown With A Chronic Illness: I Hope This Period Of Isolation Will Show People How Difficult It Is”: Isolation is the reality for many right now, but it has been mine for years.
Loukko Zinessä aiheesta kirjoitti viime keväänä loistavasti Kuisma Eskola otsikolla: Poikkeusolot - Elämäni normaalitila. Molemmissa jutuissa otetaan esiin itsellenikin tuttu seikka: On vaikea kuulla, miten raskasta poikkeusaika on, jos on itse elänyt sillä tavoin vuosia, yleensä vielä ilman, että kukaan on asiasta kovinkaan kiinnostunut tai huolestunut. Ajattelen, että kiire ja sen täyttämä elämäntyyli on niin vahva normioletus, että vaikka ihminen kertoisi muuta, sitä ei ymmärretä todeksi.
Tämä voi myös vaikuttaa suuresti siihen, miten ihmiset pärjäävät rajoitusten kanssa. Joillekin yksi viikoittainen kohtaaminen on ollut ainoa kohtaaminen.
Minulle viime vuoden piti olla se vuosi jolloin kaikki muuttuu. Seitsemän vuoden kotona olon ja sairastamisen ym. paskan jälkeen alkaisi Elämä. Sellainen, jossa uskaltaisin aloittaa harrastuksen, voimavaroja riittäisi muuhunkin kun pakollisiin hommiin ja alkaisin tavata enemmän ihmisiä - jopa tapahtumissa! Siksi en pystynyt aina pitämään zeniä yllä, kun koronasta pysähdyksen elämäänsä saaneet tuntuivat jatkuvasti julistavan, että nyt on ihanaa, kun on aikaa miettiä elämän tarkoitusta ja olla kotona. (Olin ollut kotona seitsemän vuotta ja elämän tarkoitus on mun väikkäriaihe :D)
Ehdotan siis, että nyt kun laajempi joukko on kyseenalaistamisen tielle lähtenyt, tehdään se kunnolla: kyseenalaistetaan myös se, että oma kokemus olisi kaikkien kokemus. Kysytään, ennen kuin oletetaan.
Ps. Vielä selvennykseksi: Pandemia ei ole tilanne, jossa kenenkään tulisi reagoida johdonmukaisesti. Voi kokea suurta ahdistusta, pelkoa ja samalla kiitollisuutta pysähtymisestä.
PALUU HÄPEÄPAALUUN? /OSA 1
SOMENÖYRYYTYKSEN TRAUMAATTISET VAIKUTUKSET
1930-luvun Suomessa saatettiin “karaista” lasta häpeäringissä: lapsi ringin keskelle ja aikuiset pilkkaamaan lapsen “epänormaaleja” ominaisuuksia, kuten hörökorvia, länkisääriä tai isoja hampaita. Näin lapsi oppi olemaan luulematta itsestään liikoja, pysymään kurissa ja (herran) nuhteessa – ja häpeämään itseään. Sinussa – ja minussa – on edelleen jälkiä tästä kulttuurista.
Samalla, kun some tarjoaa alustan käynnissä olevalle murrokselle, ja näemme toivon pilkahduksia oikeudenmukaisemmasta maailmasta, se tarjoaa alustan epäoikeudenmukaisuudelle, nöyryytykselle ja tuntemattomien ihmisten traumatisoimiselle. Nämä ovat ilmiöitä, joista on vasta alettu puhua. Niitä ei ole juurikaan tutkittu, mutta niiden pitkäaikaisseuraukset voivat olla mittavat ja tuhoisat.
Tässä tekstissä käsittelen mediassa tapahtuvaa yksityishenkilön nöyryyttämistä ja hänestä väärän kuvan tai virheellisen tiedon levittämistä sekä tästä mahdollisesti seuraavaa traumaa ja sen seurauksia. Lisäksi pohdiskelen tämän ilmiön seurauksia suhteessa yhteiskunnallisen muutoksen toteuttamiseen.
Nöyryytyksen aiheuttama kipu on sosiaalista kipua, jonka voi elää uudelleen ja uudelleen
Häpeärangaistus tarkoittaa julkisen nöyryytyksen tuottamista siihen tuomitulle. Rangaistuksen oleellisin osa on yhteisön pilkka, ei ruumiillinen kipu tai eristäminen. Tällaisten sanktioiden varsinaisen kohteen ajateltiin olevan ei niinkään rikollinen itse, vaan rangaistusrituaalia seuraava kansa. Häpeärangaistusten tarkoitus oli ennaltaehkäistä rikollisuutta varoittavan esimerkin kautta. Julkista häpäisemistä on harjoitettu useimmissa kulttuureissa, mutta etenkin myöhäiskeskiajalla ja varhaisella uudella ajalla häpeärangaistukset olivat oleellinen osa eurooppalaista rangaistusjärjestelmää. Yleensä niihin liittyi aina jonkinlainen julkinen näytteillepano: tuomittu seisoi keskellä toria, ruoskittiin julkisesti tai hän joutui kulkemaan kahleissa kaupungin läpi pilkkakulkueessa. (Wikipedia).
Tiedät, miltä nöyryytys tuntuu, jos olet joskus joutunut sen kohteeksi. Nöyryytys on yhtäkkinen. Et osannut odottaa sitä, siihen ei voinut valmistautua. Muun muassa siksi nöyryytys on niin kivuliasta. Mediakontekstissa nöyryytys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yhtäkkiä tuntemattomat, puolitutut, ja pahimmassa tapauksessa myös kaverit porukalla vääristelevät sanomisiasi, haukkuvat sua, liittävät suhun erinäisiä labeleita ja arvomaailmoja ja naureskelevat sulle somessa.
Nöyryytyksen aiheuttama kipu on sosiaalista kipua, joka, toisin kuin fyysinen kipu, ei lopu nöyryytyksen loppumiseen, vaan sen voi elää mielessä uudelleen ja uudelleen. On tutkittu, että fyysisen kidutuksen uhrit ovat selvinneet paremmin kuin sosiaalisen nöyryytyksen uhrit. Wikipedia kertoo, että vuonna 1770 laihialainen Matti Sorvari kärsi mieluummin 11 paria raippoja varkaudesta, ettei joutuisi istumaan jalkapuussa kirkon eteisessä.
Vääristely, väärän kuvan antaminen (misrepresentation). Ilmiöön liittyy tiiviisti se, ettei faktoja tarkisteta tai niistä ei olla ylipäätään kiinnostuneita. Julki tulee väärää tietoa tai annetaan tahallisesti vääristelty kuva asiasta tai ihmisestä. Joku esimerkiksi postaa somessa, että henkilö X teki näin, mikä on muuten minusta väärin.
Koska joukkoajattelu, paikalle ilmestyvät luottavat, että alkuperäinen informantti on tsekannut väitteensä todenperäisyyden (sekä valintaan liittyvät vaikuttimet jne.) ennen kuin tekee paljastuksensa. Luottamus tiedon oikeellisuuteen on sitä kovempi, mitä enemmän tiedon julkaisijaan luotetaan auktoriteettina tai hyvänä ihmisenä. Vääristelyn kohteeksi joutuvalle tämä näyttäytyy niin, että häntä ei arvosteta edes sen vertaa, että tarkastettaisiin (esim. ihmiseltä itseltään), onko asia niin kuin se on esitetty.
Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuuluu klassikkoneuvo
Asia ei kuitenkaan ole ihan näin. Kun ihmiset saavat väärän kuvan sinusta, se tarkoittaa, että he eivät ymmärrä, kuka oikeasti olet. Tämä on ihmiselle satuttavaa. Muiden mielipiteiden tärkeydestä ja vaikutuksista ei voi kukaan täysin irrottautua, koska ihmisen koko olemassaolo on kietoutunut sosiaalisiin suhteisiin. Siihen, että meidät hyväksytään, ja että me kuulumme johonkin.
Miksi kyseessä on vakava asia?
Jokainen meistä kertoo tarinaa itsestään itselleen ja muille. Narratiivisella identiteetillä tarkoitetaan tätä tarinallisesti muodostuvaa identiteettiä. Se muuttuu, kun aikaa kuluu: Tulee uusia tapahtumia, ja jotkut tapahtuvat menettävät merkitystään. Kun joudut nöyryytyksen ja vääristelyn kohteeksi, yhtäkkiä muut ihmiset alkavatkin kertoa sinusta tarinaa, johon itselläsi ei ole lainkaan kontrollia. Narratiivinen identiteetti sisältää myös ajatuksen siitä, miten oma tarinasi jatkuu tulevaisuudessa. Nöyryytyksen myötä myös se on uhattuna.
Ihminen pyrkii pitämään käsityksen itsestään mahdollisimman johdonmukaisena. Asiat, jotka ovat ristiriidassa minäkäsityksemme kanssa, aiheuttavat ahdistusta. Pyrimme ratkaisemaan tämän kognitiivisen dissonanssin muuttamalla omia käsityksiämme ja toimintaamme niin, että voimme jälleen ajatella minäkäsityksemme olevan johdonmukainen.
Jos satoja-tuhansia-satojatuhansia ihmisiä kommentoi somessa sinun olevan paska, ahne, itsekäs, naurettava, kusipää jne., alat väkisinkin miettiä: Eihän noin moni voi olla väärässä? Pakko näissä väitteissä on olla jotain perää, muutenhan tilanne on aivan absurdi. Pahimmassa tapauksessa ihmisten puheet sisäistyvät osaksi minäkäsitystäsi, eli alat itsekin uskoa näitä asioita itsestäsi.
Selkeä identiteettikäsitys on myös avainasemassa oman elämän merkityksellisyyden kokemukselle. Kokemus oman elämän merkityksellisyydestä on tutkimusten mukaan yhteydessä lukuisiin psykologiseen terveyteen liitettyihin tekijöihin, mm. toiveikkuuteen, itsetuntoon, optimismiin, psykologiseen säätelykykyyn ja onnellisuuteen. Joukkohyökkäyksellä osoitetaan, että et ole enää tervetullut joukkoon, olet huonompi. Sillä suljetaan sinut ulos (hyviksien) joukosta, usein myös niiden taholta, joita olet pitänyt vertaisinasi, omana viiteryhmänäsi, yhteisönäsi, skenenäsi, tai jopa kavereinasi ja ystävinäsi.
Et kuulu joukkoon, olet huono ihminen -viestin saaminen on aika lailla pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska ihmisen hengissä selviäminen on ollut kiinni lauman jäsenyydestä ja kuuluminen joukkoon on yksi ihmisen perustarpeista.
Somenöyryytys voi traumatisoida
Usein mediakohut, hyökkäykset ja nöyryytykset kuitataan toteamalla, että sen kohteeksi joutunut ei kärsinyt juurikaan, koska “hän jatkoi työtään, eikä siitä koitunut suuria taloudellisia tappioita”. Tämä heijastaa mielestäni sitkeässä elävää, mutta virheellistä, käsitystämme taloudellisesta asemasta hyvinvoinnin indikaattorina.
Psykologian tohtori Christine Marie esittää tuoreessa väitöstutkimuksessaan The Traumatic Impact of Media Humiliation and Misrepresentation and Victim-Shaming on Narrative Identity and Well-Being, että mediassa tapahtuva väärän kuvan antaminen (misrepresentation) ja nöyryytys ovat traumaattisia kokemuksia. Lisäksi Marie argumentoi, että julkisen vääristelyn ja nöyryytyksen tuottama mediatrauma voi olla ihmiselle jopa hengenvaarallinen; uhattuna on ihmisen käsitys itsestään, maine ja hänen jälkeensä jäävä perintö. Tutkija tuo esiin myös sen, että ihmiset ovat mediatrauman seurauksena suunnitelleet itsemurhaa ja jotkut myös toteuttaneet sen. (Marie, 2020).
Marien tutkimuksessa havaittiin mediatrauman täyttävän traumaperäisen stressihäiriön kriteerit (PTSD). Tutkittavilla esiintyi trauman oirekuvastoa, kuten:
Muistikuvat ja takaumat tapahtuneesta
Vahva ahdistus
Dissosiaatiokokemuksia: “Ainoa tapa, miten voin käsitellä näin kovaa kipua, on poistua kehostani tai olla tuntematta mitään”
Välttely: “En halua avata sähköpostia, somea, mennä minnekään, tulla nähdyksi”
Huonommuuden tunteet, sisäistetty stigma
Lisäksi he kokivat surua - vaikka “ei olisi suotavaa” surra, koska tapahtunut “oli ansaittua”, pelkoa oman turvallisuuden ja läheisten turvallisuuden puolesta sekä elämänhalun katoamista. Tapahtuneella oli tutkittavien elämään myös muita vaikutuksia; ei vähimpänä aiempien unelmien tuhoutuminen, työn menetys, taloudellisen tilanteen romahtaminen ja jopa kokemus perheen perustamisen mahdollisuuden menettämisestä. (Marie, 2020).
Kohut laantuvat aikanaan, ja ihmiset jatkavat elämäänsä
Kohteeksi joutuneelle ihmiselle tavataan sanoa: älä välitä, se ei ollut henkilökohtaista ja unohda jo koko juttu. Tapahtunut voi kuitenkin muuttaa ihmisen koko maailmankuvan: on elämä ennen tapahtunutta ja elämä sen jälkeen.
Ennen häpeäpaalun tapahtumat näkivät vain ne, jotka vaivautuivat -tai joutuivat- torille tilannetta todistamaan. Nyt häpeäpaalu voi jatkua loputtomiin, ja siihen voi joutua yllättäen yhä uudelleen samasta rikkeestä, kun tapahtunut pulpahtaa esiin internetin syövereistä. Marien mukaan mediatrauma voi olla tuhoisampaa kuin fyysinen hyökkäys, koska se on julkista ja jatkuvaa, ja siinä on useimmiten kyse isommasta yleisöstä - ja valitettavan usein myös koko henkilön sosiaalisesta yhteisöstä.
Vaikka varsinainen kohu olisi jo laantunut, kohun kohde joutuu jatkuvasti sosiaalisissa tilanteissa pelkäämään, ottaako joku asian esiin tai ajatteleeko joku hänestä tietyllä tavalla, koska on lukenut/nähnyt/kuullut sen.
Kun traumaa ajatellaan vaikka auto-onnettomuuteen joutumisena, se tapahtuu, ja jää sitten vähitellen menneisyyteen. Mediatraumaa ei voi jättää samalla tavalla taakseen; se on olemassa yhtä aikaa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Mikä erottaa mediatrauman muista traumoista Marien mukaan on se, että kyseessä on tulevaisuuteen suuntautunut trauma (future facing trauma”) (Marie, 2020). Tällä Marie tarkoittaa vapaasti tiivistäen, että on mahdotonta tietää, loppuuko tilanne joskus ja voiko tai uskaltaako edes kuvitella parempaa tulevaisuutta itselleen tai lähipiirilleen. Uhri joutuu punnitsemaan, uskaltaako tilannetta yrittää korjata tai puolustautua, vai toistuuko sama vain uudelleen?
Kokemus on siis kokonaisvaltaisen ahdistava, eikä vähiten sen vuoksi, että kaikki, mitä ihminen on aiemmin ajatellut itsestään, on yhtäkkiä hataralla pohjalla - onhan käynyt selkeästi ilmi, että se millainen hän ajatteli olevansa, ei ole se, mitä muut ihmiset ajattelevat hänestä.
Traumasta toipumisen alkaminen on vaikeaa, koska tilanne voi jatkua periaatteessa loputtomiin sen levitessä internetissä, ja se voi jopa pahentua. Tilannetta ei myöskään pääse pakoon eikä turvaan minnekään, vaan traumaattinen muisto voi aktivoitua joka kerta, kun esimerkiksi avaa somen. Ihmisellä ei ole siis sellaista rauhaa ja turvaa, jota tarvittaisiin toipumiseen. Uusi nöyryytys voi tulla koska vaan, mistä vaan.
Olemmeko päässeet häpeäpaaluista niin pitkälle kuin luullaan?
Minkälaisia ihmisiä muinaisten häpeäpaalujen ja lähihistorian häpeärinkien kulttuuri tuotti?
Ihmisiä, jotka ovat irrallaan tunteistaan, eivät ymmärrä niitä ja pelkäävät puhua vaikeista kokemuksistaan. Ihmisiä, jotka eivät uskaltaneet elää omina itsenään, koska läsnä oli ylikorostunut pelko siitä, mitä muut heistä ajattelevat tai miten erinäisistä “poikkeavuuksista” voidaan rangaista. He myös tapaavat arvostella muita, jotta näyttäytyisivät itse viisaampina ja parempina - ja huomio kääntyisi itsestä muihin. Nämä ihmiset pitävät ongelmat maton alla ja luurangot kaapissa, vaikka salailun kustannukset olisivat aika päivää sitten ylittäneet hyödyt. Ja he tarkkailevat muita ja itseään, jatkuvasti.
Eli tekevät juuri sitä hinnalla millä hyvänsä kulissien kannattelua hyvinvointinsa ja terveytensä uhalla, mitä monet oman sukupolveni ihmiset aktiivisesti vastustavat.
Aika oli silloin eri, ei ollut tietoa, oli rankkoja kokemuksia, eri resurssit. Mutta olemmeko päässeet häpeällä rankaisemisesta niin kauas kuin ajattelemme? Ja mikä vielä tärkeämpää: Haluammeko pitää tällaista kulttuuria yllä millään tapaa, kun tiedämme sen seuraukset? Olisiko vaihtoehtona käyttää hyväksi kaikkea sitä tietoa ja niitä resursseja, mitä meillä nykyään on, jotta voitaisiin saada muutosta aikaan siellä, missä sitä todella tarvitaan (Koska sitä tosiaan tarvitaan!). Muutosten toteuttamista varten meidän pitäisi pystyä luomaan sille hedelmällinen ilmapiiri ja toimimaan yhdessä.
Olen huolissani tulevaisuudesta, jossa sen sijaan, että yritettäisiin tulla yhteen vaatimaan ja toteuttamaan muutosta, keskitytään löytämään melko samanmielisistä vikoja. Eli kuten eräs ystäväni tapaa sanoa, keskitytään lillukanvarsiin.
Elämä on monimutkaista, myötätunto ei
Eikä huolessani ole kyse vain omasta mutuilustani, vaan myös psykologisen tutkimustiedon valossa tällaiset toimintatavat ja niiden luoma ilmapiiri asettuu sekä omaa hyvinvointiamme vastaan että ovat haitaksi positiivisen muutoksen edistämiselle. Jatkuvan itsen ja muiden monitoroinnin ilmapiirissä on mahdoton kokea turvallisuutta, joka on luovan ajattelun, julkisen itseilmaisun ja yhteistyön edellytys. Eli ideoita voisi olla, mutta niitä ei uskalleta kertoa, koska voi joutua nöyryytetyksi. Sen sijaan jäämme helposti jumiin kerrostalokyttääjän rooliin, sen, joka istuu himassa arvostelemassa, kun muut elävät elämäänsä.
Tässä tekstissä pohdiskelemani ilmiö näkyy sosiaalisessa mediassa eri asteisena, mutta kaikkia sen ilmenemismuotoja yhdistää myötätunnon puute. Pahimmassa päässä on traumaattiseen stressihäiriöön johtava nöyryytys, joka on johtanut jopa itsemurhiin. Kevyempään päähän asettaisin yhteisen hyvän nimissä tehdyn, kritiikkiin verhoillun toisten ihmisten elämään puuttumisen ja kontrolloinnin asioissa, jotka eivät ansaitse julkista myllytystä. Tapaukset, jossa niin sanotusti “reaction doesn’t fit the crime”.
Tämän ilmiön käsittely ei missään nimessä poista sitä hyvää, mitä call outtaamisella ja muulla joukkovoimalla on saatu aikaan sosiaalisessa mediassa ja maailmassa yleensä. Se on arvokasta ja sille on paikkansa. Mutta ajattelen myös, että jos tätä ilmiötä ei tunnisteta, ja siitä ei voida puhua, ei ole edes mahdollisuutta luoda turvallisempaa ja terveellisempää somekulttuuria.
Maailma on nyt pandemian keskellä vielä normaalia sekavampi paikka, emmekä me oikein voi asialle mitään. Kukaan ei tiedä tulevaisuudesta sitäkään vähää kuin tiesimme ennen koronaa. Koronan lisäksi meillä on toki huolena ihan perusjutut: ilmastonmuutos, sodat, väkivalta, rasismi, työttömyys, joitain mainitakseni. Kun maailma näyttää levähtävän käsiin, teemme jokainen, mitä voimme, jotta oma tontti pysyisi jotenkuten kasassa. Tarvitsemme jokainen eri asteisesti kokemuksen hallinnasta, jotta pää pysyy ns. kasassa. Tämä hallinta voi kohdistua sekä itseen että muihin. Olosuhteet ovat omiaan siis herättämään tai vahvistamaan sisäisen kerrostalokyttääjäämme.
Kun tiedostamme tämän kaiken, se toivottavasti auttaa miettimään seuraavaa: Sen sijaan, että pyrin näpäyttämään tai painamaan toista alas, voisinko yrittää antaa toimintavoimaa? Kuten aiemmin jo hahmotteli @mikameitavaivaa: Miten voin auttaa ihmisiä löytämään toistensa luo? Onko itsen ja toisten monitorointi todella ainoa tapa osallistua maailman muuttamiseen somessa, vai voisimmeko yhdessä etsiä kokonaan uusia yhteentulemisen paikkoja?
Naistenpäivä - mutta missä on miestenpäivä, ja muita ajatuksia
Naistenpäivä, kertauksen vuoksi.
1909 Yhdysvalloissa järjestettiin Naisten päivä vastauksena New Yorkin tekstiilityöläisten lakkoihin.
Vuonna 1910 Kööpenhaminassa saksalainen sosialisti Clara Zetkin ehdotti, että varattaisiin pysyvästi päivä sille, että naiset saavat äänensä kuuluviin.
Päivän tarkoituksena oli alunperin edistää naisten äänioikeutta ja naisasialiikettä.
Nykyisin naistenpäivän tarkoitus on juhlia naisten taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen aseman kehittymistä ja kiinnittää huomiota siihen, mitä täytyy vielä tehdä, jotta sukupuolten välillä vallitsisi todellinen tasa-arvo.
YK valitsee joka vuodelle oman teemansa, jolla kiinnitetään huomiota juuri tiettyyn ongelmakohtaan.
MUTTA MISSÄ MIESTENPÄIVÄ???
Kansainvälistä miestenpäivää vietetään 19.11. Voitaisiin myös todeta, että 364 päivää vuodesta ovat vähän niin kuin miestenpäiviä.
(Jos epäilet edellistä: Hyvää lukemista: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille)
MIKSI EI SITTEN OLE TASA-ARVON PÄIVÄÄ???
Tasa-arvon päivää vietetään Minna Canthin päivänä, 19.3.
Kun nämä tärkeimmät kysymykset on ohitettu, mennään asiaan:
Miksi naistenpäivää vietetään?
Lyhyt vastaus: Tasa-arvoa ei ole saavutettu.
Pitkä vastaus: Alla satunnaisia otteita asioista, jotka ovat seurausta ajattelumallista, jonka mukaan n. puolet maailman asukkaista on vähempiarvoisia ihmisiä, koska eri genitaalit*.
Yli 40 prosenttia suomalaisista naisista on joutunut miehen tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi 15 vuotta täytettyään.
Suomi on EU:n toiseksi vaarallisin maa naiselle.
Naisia syyllistetään yhä heihin kohdistuvasta seksuaalisesta (ja muustakin) väkivallasta.
Maailmassa kuolee lähes 47 000 naista vaarallisen abortin seurauksena vuosittain.
Naisilla on edelleen päävastuu lasten hoidosta, eikä perhevapaita jaeta tasaisesti: Vanhempainvapaata käyttää vain 1-3 % isistä, luku ei ole muuttunut sitten vuoden 1995.
Naisten ansiot ovat Suomessa keskimäärin 16 prosenttia miesten ansioita pienemmät, maailmanlaajuisesti palkkaero on 22 prosenttia.
12 miljoonaa tyttöä joutuu lapsiavioliittoihin ennen kuin on täyttänyt 18 vuotta.
Naisten osuus kansanedustajista on maailmanlaajuisesti vain noin neljännes.
Yksi kolmasosa radiossa, lehdissä ja televisiossa esitetyistä ihmisistä on naisia.
USA:ssa ammattilaisjalkapalloilija (nainen) ansaitsee noin 20 000 vähemmän vuodessa, kuin jalkapallostadionin huoltomies.
Nykyisellä tahdilla vie 130 vuotta saavuttaa sukupuolten tasa-arvo politiikan korkeissa asemissa.
Vuonna 2021 n. 453 miljoonaa tyttöä ja naista elää alle 1,5 eurolla päivässä.
Naisten riski työpaikan menetykseen pandemian seurauksena on 19 % korkeampi kuin miesten.
Nämä ovat vain joitain mainintoja.
*Genitaalit eivät määritä sukupuolta, eikä kaikilla naisilla ole vulvaa, eikä kaikki vulvalliset henkilöt ole naisia.
Tasa-arvoa ei ole saavutettu
Kaiken tämän pohjalla on perusoletus, että nainen on alempiarvoinen ihmisenä. Vaikka tätä ei enää lukisi laissa tai huudeltaisi avoimesti kadulla, siitä juontaneet arvot, tavat ja ajatusmallit näkyvät kaikilla elämän osa-alueilla ja numeroina tilastoissa - edelleen. Koska kyseessä on huomaamatta opittu ajatusmalli, myös naiset itse ovat itse sisäistäneet tämän osaksi käsitystään normaalista maailmasta ja sitä on myös meidän vaikea huomata. Itsestäänselvyyksiä ei tavata kyseenalaistaa.
Se, että epätasa-arvo on normaalia ja yleisesti hyväksyttyä, näkyy mainiosti mm. näissä kommenteissa: "Kyllähän täällä Suomessa naisilla asiat on tosi hyvin" tai "Kyllähän näissä asioissa on edistytty tosi paljon". Näillä argumenteilla katse käännetään pois siitä, että tasa-arvoa ei todellakaan ole saavutettu, ja tuntuu hankalalta puhua tästä asiasta, joten keskitytään nyt vaan näihin positiivisiin juttuihin. Klassinen roskat maton alle -case.
Seksuaaliväkivallasta puhuminen = “paasaamista”
Mulle usein naureskellaan, kun “paasaan” näistä epäkohdista. Silloin mietin, miten kaukana naureskelija itse kokee olevansa ko. ongelmasta, kun sille voi nauraa noin kevyesti? Naurattaako sua se, että en uskalla 40-vuotiaanakaan kävellä pimeällä, tai se, että olen joutunut varomaan ahdistelijoita 4-vuotiaasta, vai kenties se, että mua on kuristettu kotonani, vai se, että poikaystävä raiskasi, vai se, että 17-vuotiaana vaihtariperheen setä soitteli läähätyspuheluita ja kurkki mun makuuhuoneeseen, vai ehkä se, että käveltyäni 12 tuntia mutavyöryssä Ecuadorissa meidät pelastanut autokuski työnsi kätensä mun haaroihin? Nauraminen tosin usein kertoo myös äärimmäisestä epämukavuudesta jonkun asian äärellä. Ja tosiasiassa kukaan ei ole ulkona tästä kuviosta - myöskään miehet, mutta ei mennä siihen nyt.
Otetaan vielä yksi klassikko aihepiiristä: Kannatan tasa-arvoa, mutta kyllä johtopaikoille kuuluu ne, keillä on siihen parhaat taidot. Miten nämä parhaat taidot saavutetaan, jos maailma on rakennettu sille oletukselle, että kyvyt ja taidot, joita johtavissa asemissa tarvitaan, liitetään miehiin? Tai, kun monissa paikoissa tytöillä ei ole yksinkertaisesti mitään mahdollisuuksia edes päästä kouluttautumaan?
Hyvä jätkä -syndrooma pitää asetelmaa yllä
Edellinen kommentti kulkee yleensä käsi kädessä ns. “Hyvä jätkä -syndrooman” kanssa. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen ei halua puhua naisiin tai sukupuolivähemmistöihin kohdistuvasta syrjinnästä, jottei itse vaikuttaisi hankalalta tyypiltä tai jäisi (mies)porukan ulkopuolelle. Tosielämän kevyt esimerkki aiheesta: Keskustelen bileissä tasa-arvokysymyksiä liippaavista aiheista (mies)henkilön kanssa. Joukkoon liittyy nainen, joka naureskellen kysyy: Täälläkö sä taas paasaat feminismistä? Hyvä jätkä -syndroomasta kärsivä korostaa usein olevansa erilainen kuin muut naiset, sellanen “rennompi tyyppi”, joka ei välitä naisellisiksi mielletyistä jutuista, kuten kauneudenhoito - tai nillitä turhasta, kuten feministit. Hyvä jätkä on sisäistänyt ympäristöstään (miesten) tavan olla ja puhua, jolla pärjää paremmin tai voi nostaa omaa asemaansa. Eli siis vahvistaa jatkuvasti asiantilan pysymistä samana. Fun fact: Tytöillä harvoin on ollut varaa tai mahdollisuutta kasvaa kovin rennoiksi. Tsekkaa vanhempasi ja isovanhempiesi dynamiikka kotioloissa - seen?
Toimimme tutkimusten mukaan jopa 95% ajasta automaattivaihteella, siis tiedostamatta sen kummemmin ajatteluamme, toimintaamme jne. Tämän autopilotin sisällä on mm. kaikki se, mitä olemme oppineet maailmasta tarkkailemalla ja kuuntelemalla muita. Tämä automaatio säästää aivoja, jottei tarvitse joka tilanteessa funtsia, että miten tämän nyt tekisi, mutta ongelmana on se, että pinttyneitä ajatusratojaan ei aina tajua päivittää. Viime vuosina huimasti lisääntynyt, erilaisia ihmisoikeus- ja tasa-arvo ym. kysymyksiä esiin nostanut liikehdintä on lähes pakottanut meitä katsomaan peiliin ja tutustumaan näihin automaattiasetuksiimme, mikä ei ole koskaan mukavaa.
Syy ja vastuu on eri asia
Myös näihin sukupuolikysymyksiin liittyvä ajattelu on usein hyvin automatisoitunutta, ja siksi on vaikea itse havaita, ja varsinkin hyväksyä, että itsekin ajattelee monista jutuista tavoilla, jotka pitävät yllä ja jopa edesauttavat epätasa-arvoa. Ja jos nyt oot silleen, et ei koske meikämandoliinia, niin olisi melkoinen ihme, jos et olisi sisäistänyt mitään tämänkaltaista ajattelua, kun tämä on ollut se default maailmassa, johon olemme kasvaneet. Se mitä yritän sanoa on, että ei ole yksin sun syysi, jos ajattelet näin, mutta on yksin sun vastuu nyt viimeistään haastaa omia ajatuksia ja funtsia, että hetkinen, olenko mä osana pitämässä yllä tällaista ajatusmaailmaa? Alkaen ihan pienistä hassuista “vaan läpällä” sanotuista jutuista, tai naisten kokemusten vähättelystä.
Ihmisen perusasetuksiin kuuluu myös se, että se haluaa pitää kiinni minäkuvastaan. Muutos on lähtökohtaisesti ei kiitos, tutussa pysyminen säästää energiaa. Jos esim. Pekka on aina kelannut olevansa naisia hyvin kohteleva dude, ja yhtäkkiä esim. #metoo:n myötä tajuaa, että ei helvetti, minäkin olen käyttäytynyt aivan paskamaisesti tajuamattani, on luonnollista, että Pekka ei haluaisi millään hyväksyä tätä seksististä käytöstä osaksi käsitystä itsestään. Muutosta ei kuitenkaan voi tehdä, ennen kun hyväksyy asian tilan. Ihminen ei myöskään motivoidu, jos ei tajua miksi pitäisi muuttua. Jos tyttöjen ja naisten huonompi ihmisarvo ei kosketa sua suoraan, eikä ihmisoikeudet itsessään riitä motiiviksi, mikä voisi motivoida muutokseen?
Naistenpäivä joka päivä?
Summa summarum: Naistenpäivänä kukat yms. kiva, mutta vielä kivempaa olisi, että keskitettäisiin ihan kaikkina päivinä huomio siihen, että nämä asiat muuttuu. Ja jos tämä oli sun mielestä turhaa paasausta, niin se indikoi ainakin kahta asiaa:
1. Et ole itse joutunut kosketuksiin asian kanssa TAI Et ole ymmärtänyt, että olet joutunut kosketuksiin asian kanssa, koska olet niin tottunut siihen, että maailma toimii näin.
2. Hyväksyt tavalla tai toisella sen, että sukupuoli määrittää ihmisarvon.
Loppu.
(Tekstiä ei editoitu, koska tämän piti olla kolmen rivin somepostaus.)
Lähteitä:
https://www.ef.fi/…/lan…/naistenpaiva-eri-puolilla-maailmaa/
https://thl.fi/…/perhe…/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta
https://www.naistenkartano.com/8-syyta-miksi-naistenpaivaa…/
Tällästä tää nyt vaan on. (eli miksi aina on kiire, väsyttää ja ahdistaa)
Pitää varmaan panostaa palautumiseen enemmän. Ehkä joku uusi meditaatioappi. Ehkä vois ostaa aktiivisuusrannekkeen, painopeiton ja unta mittaavan laitteen. Joogata enemmän, että jaksaa.
Vai pitäisikö kuitenkin alkaa kollektiivisesti kyseenalaistaa sitä, että jatkuvaa kiire-väsymys-ahdistus-stressi-riittämättömyys-uupumustilaa normalisoidaan?
Että nää asiat kuitataan olankohautuksella, että tällästä tää nyt on.
Että ollaan totuttu siihen, että on normaalia olla suurimman osan ajasta kiireinen, väsynyt, ahdistunut ja stressissä.
Että kollektiivista ongelmaa lähdetään hoitamaan siitä käsin, että yksilön on tehtävä lisää toimenpiteitä palautuakseen, jotta jaksaa samaa tahtia paremmin.
Että lepokin on usein suorittamista, jolla tähdätään parempaan tehokkuuteen huomenna.
Miksi ei puhuta siitä, miten absurdia tämä meno on?
Kun on tutkimusdataa kaikilta elämänalueilta siitä, että ei oo mennyt hyvin omasta eikä kenenkään muunkaan mielestä (paitsi ehkä niiden, jotka hyötyvät rahallisesti tämän systeemin pysymisestä ennallaan).
Olemme varmasti kaikki jo tuttuja näiden faktojen kanssa (lista 1):
Mielenterveysongelmat lisääntyvät jatkuvasti
Mielenterveyden häiriöt ovat nuorten suurin terveysongelma Suomessa
Joka kolmas 18-24-vuotias on harkinnut itsemurhaa
Masennus on suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen
Suomalaiset kokevat arkensa raskaammaksi, tylsemmäksi ja kiireisemmäksi kuin 2000-luvun alussa
Yksinäisyys on todellinen ongelma Suomessa
Stressiperäiset sairaudet tappaa
Ja sitten olisi vielä ilmastonmuutos ja pandemia ja niihin liittyvät ilmiöt, jotka eivät ole ruusuisia nekään. Ja aika paljon muita.
Tiedämme tutkimuksen perusteella myös seuraavaa (lista 2):
Raha ja materia eivät tuo onnea, paitsi silloin kun on kyse elintason nousemisesta köyhyydestä siihen tilanteeseen, että pystyy kattamaan välttämättömät elinkustannukset
Kokemus oman elämän merkityksellisyydestä on avainasemassa ihmisen hyvinvoinnille.
Hyvät, myönteiset ihmissuhteet ovat olennaisin hyvää elämää luova komponentti.
Vastavuoroisuus ihmissuhteissa edistää hyvinvointia, mutta enemmän antaminen kun saaminen
Aivoille ei ole hyväksi se ärsykemäärä, minkä keskellä tällä hetkellä elämme
Tietotyötä ei ole millään tavalla optimaalista tehdä 7,5 tuntia päivässä
Tutkimuksen perusteella voimme myös olettaa, että merkityksellisyyden luominen ja sen ylläpito on ihmisen ensisijainen sosiaalinen motiivi. Eli suomeksi: Ihmiselle on ensisijaisen tärkeätä tehdä merkityksellisiä asioita ja ylläpitää tunnetta siitä, että oma elämä on merkityksellistä. Että omalla olemassaololla ja tekemisillä on merkitystä itselle ja muille. Ja että elämässä on ns. järkeä.
Kuitenkin, kun tarkastelee vallalla olevaa sosiaalista normistoa, kuten vaikkapa muutamia mainitakseni seuraavia, ristiriita on aika räikeä (lista 3):
Kiire on normaalia, jopa merkki menestyksestä ja haluttavuudesta, siitä että olet tärkeä ihminen
Jatkuva väsymys on normaalitila, koska sellasta se vaan on, jotta pysyy ajan hermolla, eikä tipu kelkasta esim. työmarkkinoilla
Ystävien tapaamisesta/illanvietoista on sovittava viikkoja etukäteen, koska eihän kukaan ehdi yhtäkkiä mitään, koska kalenteri on niin täynnä sovittuja menoja
Työtä on vain tehtävä aivan liikaa, koska muuten voi käydä köpelösti ja menettää asemansa työmarkkinoilla/saa potkut/tulee tunnetuksi laiskana tms.
Jokaisen nyt vaan on tehtävä henkilöbrändäystä, koska niin se vaan on, että jos sulla ei ole hieno ig profiili, LinkedIn ja naseva Twitter-preesens tms., niin et tule saavuttamaan mitään, koska kukaan ei tiedä “kuka sä oot”
On aivan ok, että et ehdi lukea viestejä, vastata niihin tai olla ilman puhelinta ihmisiä tavatessa, koska viestitulva on niin suuri ja jatkuva, että se vaan nyt on niin ettei pysty
Menestykseen pyritään pääosin omin voimin ja se on kiinni itsestä, omista valinnoista
Itsensä johtaminen on aikamme tärkeimpiä taitoja: Ajanhallinta on oltava hallussa, ajankäyttö on optimoitava kaikin tavoin, kuten heittämällä telkkari mäkeen ja opiskelemalla nekin aiemmin tuhlatut tunnit vaikka uutta kieltä tai itseapukirjallisuutta tai päälläseisontaa. On tärkeää muistaa myös mielenhallintataidot: tyyneys ennen kaikkea.
Epäonnistuminen, kuten työttömyys ja köyhyys on myös aika lailla omien huonojen valintojen ansiota: Koska et tehnyt tarpeeksi hyvää cv:tä, kilpaillut työmarkkinoilla tarpeeksi ahkerasti, tehnyt oikeita koulutusvalintoja, verkostoitunut tarpeeksi taidokkaasti jne.
Negatiivinen, sairastuttava stressi ja sairaudetkin on oikeastaan myös seurausta omista huonoista valinnoista: Et ottanut tarpeeksi vastuuta itsestäsi, omasta hyvinvoinnista, johtanut itseäsi tarpeeksi hyvin, hallinnut aikaa ja mieltäsi riittävästi.
Listan 3 normisto ei näytä palvelleen ihmisten hyvinvointia kovin hyvin, kun katsoo sen noudattamisen tuloksia listasta 1. Listan 3 normiston ja listan 2 eli sen, mistä hyvä elämä tutkimuksen mukaan koostuu, näyttää olevan melkoinen ristiriita.
Miksi sitten ihmiset ylläpitävät tätä normistoa edelleen, kun sen huonot seuraukset on tulleet julki jo kauan?
Koska olemme kasvaneet ajatukseen siitä, että materiaalinen yltäkylläisyys=onnellisuus, iso asunto=onnellisuus, nousujohteinen työura=onnellisuus jne. Menestys=kaikki edellä mainittu.
Tämä on sotien ja pula-ajan peruja. Aika oli eri ja kehityksen kohteet aivan muualla kun vuonna 2020. Miksi emme sitten edelleenkään kyseenalaista tätä, vaikka näemme ettei se ole toiminut enää pitkään aikaan?
Koska olemme myös kasvaneet siihen, että olemme Suomessa tasa-arvoisia, onnellisia, terveitä ja vapaita. Jos oma tunne on kuitenkin tyytymättömyys, ahdistus ja väsymys, ajattelemme, että se on ensisijaisesti oma syymme. Koska onhan meillä VAPAUS. Vai onko?
Vapaus näyttäytyy aika kapeana käytännössä ainakin omaan silmääni. Jos kokisimme olevamme vapaita, miksi jatkamme elämäntapaa, joka ahdistaa, väsyttää ja tylsistyttää?
Aika harva näkee vaihtoehtoja, koska perinteisen hyvän elämän kriteerit istuu niin tiukassa takaraivossamme. Vaikka kukaan ei varsinaisesti käskisi tai estäisi meitä suoraan, teemme sen itse itsellemme. Sisäinen orjapiiskuri ei siedä lorvailua, ajanhaaskuuta tai mitään mistä ei ole hyötyä.
Kirjassa Mikä liberalismia vaivaa asia muotoillaan näin: “Uusliberaalisti” toimiva ihminen on itse itsensä tehokas alistaja ja orjapiiskuri. Riistosuhde ei ole enää pomon ja alaisen välinen, vaan sijaitsee ihmisessä itsessään sisäistettynä. Se selittää sen, miksi ihmiset eivät mittavammin kohdista aggressiota yhteiskunnan rakenteita kohtaan vaan syyttävät itseään jos jäävät työttömiksi, ovat köyhiä jne. Nykyistä elämää luonnehtii yksilökeskeisyys ja uupumus. (mt., Lahtinen & Purokuru, 2020).
Olen usein miettinyt (ja kysynytkin ihmisiltä):
Mitä perillä sitten odottaa?
Kun on tehty tosi paljon, oltu tehokkaita ja aktiivisia ja saavutettu tavoitteet, mitä tapahtuu?
Mitä saamme palkaksi? Eläkkeen? Mielenrauhan?
Olisiko mahdollista, että meissä elää edelleen ajatus siitä, että elämä on puurtamista, kunnes pääsee eläkkeelle ja sitten voi alkaa elämä ja vapaus? Vai että maanpäällinen elämä vaan on puurtamista ja kärsimystä, kunnes taivaan rauha? Vai alkaako elämä sitten, kun on tietyt puitteet kunnossa? Vai sitten kun on rahaa tarpeeksi? Vai sitten kun on parisuhde? Vai lapsia? Vai urakehitys huipussaan?
Tämän ajatuskelan lisäksi voisiko katseen kääntää yksilöstä niihin rakenteisiin ja ajatusmalleihin, mitkä ovat johtaneet tähän tilanteeseen, jossa ihmiset ja maapallo voivat näin huonosti? Sen sijaan, että jokainen vain yrittää kovemmin pärjätä jatkuvan riittämättömyyden tunteen, paineen, ahdistuksen, merkityksettömyyden ja kiireen kanssa, alettaisiin haastaa ja purkaa tätä normistoa ylläpitäviä rakenteita laajemmin - ja yhdessä?
Mutta jos ihmisillä ei ole aikaa eikä jaksamista yhteentulemiseen, vallitsevan tilan kyseenalaistamiseen tai ylipäätään muuhun kun tässä suoritusrallissa pärjäämiseen, vastarinta jää väistämättä instagramissa jaettujen neliöiden tasolle.