Keskeneräisiä kirjoituksia koska arjen anarkia
Keskeneräisiä kirjoituksia; päiväkirjoja, romaanien, artikkeleiden alkuja, pöytälaatikkoon jääneitä kirjallisia hahmotelmia tavataan julkaista postuumisti, kirjoittajan kuoltua. Koska olen vastarannankiiski ja haluaisin ainakin pyrkiä elämään kuten saarnaan, aion vastedes julkaista aivan keskeneräisiä ajatuksia ja kirjoituksia seuraavalla disclaimerilla:
Julkaisemani ajatukset ja kirjoitukset ovat keskeneräisiä.
(=Ne saattavat sisältää tekstejä, tai ajatuksenpätkiä, joita olen kirjoittanut tai miettinyt vuosia sitten, enkä enää edes ole kovin kiinnostunut asiasta, tai ko. näkökulmasta, tai mieleni on jo muuttunut osittain ainakin. Ne eivät sisällä välttämättä kuin yhden näkökulmani ko. aiheeseen. ym. disclaimereita. En myöskään korjaa oikeinkirjoitusta.)
Täysin keskeneräisten kirjoitusten (ja ajatusten!) julkaiseminen on tapani pyrkiä kunnioittamaan omia arvojani ja periaatteitani, siedättää itseäni häpeäkokemuksille, ja ennen kaikkea harjoittaa arjen anarkiaa vastustamalla sitä normia ja ihannetta, jonka mukaan ensin tulisi miettiä asiat valmiiksi, hioa, hinkata ja varmistella, ennen kuin uskaltaa tuupata ulos mitään ajatushahmotelmiaan tai tekeleitään (ollessaan samalla toki itselleen armollinen ja hyväksyä keskeneräisyytensä :D)
Koska mitä jos tulikin ajatusvirhe, entä jos mieli muuttuu, entä jos olen tajunnut kaiken väärin, entä jos on kaikki ajattelee että olen nolo, entä jos ketään ei kiinnosta, entä jos kukaan ei ajattele samalla tavalla, entä jos kaikki ajattelee jo samalla tavalla, entä jos kaikille kaikki mitä ajattelen tai sanon on kaikille itsestäänselvyyksiä, entä jos sanonkin vahingossa jotain sellaista, että joudun somehyökkäyksen ja nöyryytyksen kynsiin, entä jos joku lukee tekstiä ja ajattelee, että tässä muutamassa kappaleessa/sivussa/kymmenessä sivussa tekstiä on kaikki, mitä aiheesta tiedän ja ajattelen, entä jos onkin oikeasti parempi olla julkaisematta ja sanomatta mitään ennen kuin voi olla AIVAN VARMA, että kaikki näkökulmat on mainittu ja kukaan ei voi alkaa syynäämään jokaista sanaa ja loukkaantua jostain, entä jos mun jutuissa ei olekaan mitään kiinnostavaa ikinä ollutkaan, entä jos kannattaisi sittenkin vaan pelata varman päälle ja olla hiljaa ja kirjoittamatta mitään, entä jos saa taas hävetä kun innostui ja sanoi jotain ääneen, entä jos en pysty-halua-ehdi kirjoittaa paremmin?
…entä jos onkin niin että ne ovat oikeassa jotka sanovat että joko kannattaa tehdä asiat KUNNOLLA tai ei ollenkaan?
Mutta kuka tai mikä on se taho, joka määrittää kunnolla tekemisen? Mitkä on kunnolla tekemisen kriteerit? Kuka informoi meitä siitä, mitkä nämä kriteerit milloinkin ovat?
Ja onko niin, että jos on vain vähän resursseja, esim. aikaa tai voimavaroja, ei kannata ryhtyä mihinkään, kun kerran ei voi tehdä kunnolla? Onko kunnolla tekeminen mahdollista kaikille? Entä jos tekeminen antaa tekijälleen energiaa, sielunravintoa, voimia, toivoa, tai jotain muuta elintärkeää - vaikka mitään ei tulisi valmiiksi tai ainakaan kunnolla tehdyksi?
Entä jos maailma ei olisikaan joko-tai vaan sekä-että?
Jos kahden navan välissä onkin vaikka mitä määrittelemätöntä, epämääräistä, muuttuvaa, murroksessa olevaa ja mikään ei ole joko huono tai hyvä? Jos onkin sekä huono että hyvä - tai ei kumpikaan annetuista vaihtoehdoista.
Uskon, että edes kaikkein tiedostavimmat ihmiset eivät ole suojassa ajatteluumme automatisoituneiden kategorisointien, kuten terve-sairas, toimintakykyinen-toimintakyvytön, vammainen-vammaton, normaali-epänormaali, onnistunut-epäonnistunut, hyvä-huono jne. haitallisilta vaikutuksilta. Ihmisyyteen kuuluu asioiden ja ihmisten jaottelu kategorioihin, muuten emme osaisi navigoida ympäristössämme, tehdä päätöksiä jne.* Näin ollen on ymmärrettävää, että ihminen helposti kategorisoi asioiden olevan joko x tai y, joko-tai. Ja koska yleensä toiseen kategoriaan liittyy selkeästi enemmän ikäviä konnotaatioita, stigmaa, epämiellyttävinä pidettyjä tunteita, joitain mainitakseni, joko-tai on usein yhtä kuin hyvä-huono.
Monilla - useimmiten tiedostamattomilla – tavoilla luontainen ja välttämätön tarve jäsentää maailmaa kategorioiden kautta ja yleinen kaksinapaisuuteen pohjautuva joko-tai -ajattelumalli yhdessä sisäistetyn ableismin kanssa voivat yhdessä olla hyvin tuhoisa kombo kelle tahansa. Tekisi mieleni väittää, että tämä ajattelun ja toiminnan tahattomasti sisäistetty ”resepti” tekee kaikkien elämästä liian rankkaa.
Monet kokemukset ja ongelmat voivat ovat jaetumpia kuin mitä ensin tuleekaan ajatelleeksi, mutta usein emme syystä tai toisesta pysty asettumaan toisen asemaan.
Ajattelen että myös ne, jotka eivät ole suoraan joutuneet kärsimään ja/tai tiedosta kärsivänsä normatiivisista oletuksista, ovat niiden vaikutuspiirissä ja siksi saattavat sitä tajuamattaan pinnistelemään jatkuvasti yli voimavarojensa, jotteivat vaan luisuisi “alimman arvostuksen kategoriaan”. Tämä jatkuva pinnistely näkyy mm. loputtomana seuraavan etapin jahtaamisena, uupumuksena, ahdistuksena ja jatkuvana stressitilana ym. ajallemme tyypillisinä haasteina.
Ajattelen, että joko-tai -ajattelu liittyy siihenkin aikamme eetokseen, jonka mukaan ihmisen tulee jatkuvasti työstää itseään paremmaksi, terveemmäksi, kyvykkäämmäksi ja pitkäikäisemmäksi. Ja kuinkakohan paljon kaikenlaiseen yli voimavarojensa pinnistelyyn, puskemiseen, itsensä ja elämänsä optimointiin, ehkä oikeiden arvojensa vastaisestikin elämiseen liittyy tiedostamaton pelko putoamisesta toiseen, siihen huonoon, kategoriaan? Että muuttuisikin terveestä sairaaksi, työkykyisestä työkyvyttömäksi, normaalista epänormaaliksi, työllään itsensä elättävästä yhteiskunnan ja/tai muiden ihmisten tuella eläväksi, auttajasta autettavaksi jne.?
Pitää myös toipua täysin, surra tehokkaasti, käsitellä asiat, päästä yli nopeasti - kaikki sekä-että vaihtoehdot ja välimuodot ovat liian epämääräisiä. Ai että ihminen on sekä masentunut että iloinen? Sairas mutta vaikuttaa terveeltä? Jonain päivinä “toimintakykyinen**”? Ei oikein tiedä itsekään, kokeeko itsensä vammaiseksi? Pystyy ajoittain työhön? Sekä peloissaan että itsevarma? Sekä haluaa sulautua joukkoon että ei halua olla normaali? SANO NYT JO, KUMPI SE ON: OLETKO SINÄ X VAI Y?? PYSTYTKÖ VAI ETKÖ PYSTY? MENEEKÖ HYVIN VAI EIKÖ MENE?
Kuulostaako yhtään tutulta? Sekä-että -ajattelu vaatii todella paljon enemmän ajatus- ja asennejumppaa. Voisiko äkkiseltään vastakkaisten, toisensa poissulkevien kategorioiden kohdalla kokeilla käyttää sekä-että tai nyt-ajatusta: olen sekä terve että sairas / olen uupunut ja innostunut / pystyn juuri nyt tekemään tämän asian (toim. huom. tosi kököt esimerkit, ei oikein nyt lähtenyt). Kun joku asia on epäselvä, epämääräinen, kategorisoimattomissa tai jatkuvasti muutoksessa, sitä on vaikea hahmottaa ja sekös aiheuttaa ahdistusta. Ei siis ihme, että toiset ihmiset haluavat tunkea meitä bokseihin ja kategorioihin mitä moninaisemmissa asioissa - sittenhän asia on sillä selvä, eikä sitä tarvitse enää miettiä!
Tätä miettiessäni tuli sellainenkin mieleen, että vaikka erinäisiä binäärejä on haastettu viime vuosien aikana monella tasolla enemmän kuin koskaan aiemmin, kaksijakoisuuteen perustuva jäykkä joko - tai -ajattelu näkyy selkeästi monen mielipiteitä jakavien aiheiden kohdalla etenkin somekeskustelussa. Sinänsä äärimmäisen tarpeellinen, jopa elintärkeä ihmisen ominaisuus ja taito luokitella asioita ja ihmisiä ympäristössämme helpommin ymmärrettäviksi kategorioiksi, voi joissain yhteyksissä muodostua myös hyvin tuhoisaksi ajatusmalliksi, kuten historia näyttää (note to self: tämän sosiaalipsykologinen selitys pitäisi kirjoittaa auki!) Automatisoitunutta mustavalkoista ajattelua ilmenee sitä enemmän, mitä stressaantuneempi tai pelokkaampi ihminen on, ja kollektiiviseen stressiin ja pelkoon on totisesti ollut syytä viime vuosina.
Vaihtoehtoja näyttää edelleen monien teemojen kohdalla olevan vain kaksi: ihminen helposti luokitellaan olevan joko terve tai sairas, työkykyinen tai -kyvytön, niin ikään hänet luokitellaan joko kuuluvan tai ei kuuluvan johonkin ryhmään, olevan etuoikeutettu tai ei, oikeassa tai väärässä, hyvien tai pahisten puolella. Vaikka sekä - että -ajattelun suuntaan ollaan menty enenevissä määrin, paljon on vielä tekemistä, että kategorioiden päällekkäisyys ja limittäisyys olisi normatiivinen tapa ajatella.
Utopioin, että jos kollektiivisesti harrastaisimme enemmän sekä-että -ajatusjumppaa, voisimme paremmin ymmärtää, että monet haasteet ja pelot ovat ainakin osin jaettuja tai voivat jonain päivänä tulla jaetuksi. Ja siten voisi ymmärrystäkin myös oman kokemusmaailman ulkopuolelle löytyä enemmän. Tästä voisi seurata mahdollisesti enemmän yhteen tulemista ja ratkaisuehdotuksia aikamme ongelmiin. Tunnetusti yhteiset kokemukset, myös kärsimyksen muodossa, yhdistää ihmisiä.
Ja kysyn myös (melkoisen huolissani), kuka tätä menoa enää jaksaa hoitaa sairaat, vammaiset, hullut, työkyvyttömät, syrjään jätetyt, vanhat ja/tai toimintakyvyttömät, kun “terveet”, “normaalit” ja “työkykyiset” nuoret ihmiset uupuvat ja sairastuvat jo ennen kuin täyttävät kolmekymmentä?
LOPPU (Muistiinpano: tää ei ikinä tule mahtumaan ainakaan instaan, mutta laita silti sinnekin)
*Erittäin yksioikoinen ja huono selitys yhdestä lempiaiheestani. Pitäisi kirjoittaa joskus tästä kunnolla, jotta saisi paremman vakiselityksen muodostettua itselleen.
**Toimintakyky-sana on lainausmerkeissä, koska koko sanan voisi heivata ******n. Tästä toisen kerran.
(Huom! Varmuuden vuoksi: jotta ei vaan tule väärää käsitystä, en missään nimessä tarkoita, että kaikki kärsisivät yhtä paljon, tai että etuoikeuksia ei olisi jne. Tiedostan, että halutessaan tästä voisi - ehkä - lukea sellaisen ajatuksen, että koska kaikki kärsivät, vähemmän kärsivien ei tarvitsisi tehdä mitään niiden ihmisten hyväksi, jotka ovat heikommassa asemassa tai maailman ei tulisi muuttua monella tapaa. Ajattelen päinvastoin.)