PALUU HÄPEÄPAALUUN? /OSA 1
SOMENÖYRYYTYKSEN TRAUMAATTISET VAIKUTUKSET
1930-luvun Suomessa saatettiin “karaista” lasta häpeäringissä: lapsi ringin keskelle ja aikuiset pilkkaamaan lapsen “epänormaaleja” ominaisuuksia, kuten hörökorvia, länkisääriä tai isoja hampaita. Näin lapsi oppi olemaan luulematta itsestään liikoja, pysymään kurissa ja (herran) nuhteessa – ja häpeämään itseään. Sinussa – ja minussa – on edelleen jälkiä tästä kulttuurista.
Samalla, kun some tarjoaa alustan käynnissä olevalle murrokselle, ja näemme toivon pilkahduksia oikeudenmukaisemmasta maailmasta, se tarjoaa alustan epäoikeudenmukaisuudelle, nöyryytykselle ja tuntemattomien ihmisten traumatisoimiselle. Nämä ovat ilmiöitä, joista on vasta alettu puhua. Niitä ei ole juurikaan tutkittu, mutta niiden pitkäaikaisseuraukset voivat olla mittavat ja tuhoisat.
Tässä tekstissä käsittelen mediassa tapahtuvaa yksityishenkilön nöyryyttämistä ja hänestä väärän kuvan tai virheellisen tiedon levittämistä sekä tästä mahdollisesti seuraavaa traumaa ja sen seurauksia. Lisäksi pohdiskelen tämän ilmiön seurauksia suhteessa yhteiskunnallisen muutoksen toteuttamiseen.
Nöyryytyksen aiheuttama kipu on sosiaalista kipua, jonka voi elää uudelleen ja uudelleen
Häpeärangaistus tarkoittaa julkisen nöyryytyksen tuottamista siihen tuomitulle. Rangaistuksen oleellisin osa on yhteisön pilkka, ei ruumiillinen kipu tai eristäminen. Tällaisten sanktioiden varsinaisen kohteen ajateltiin olevan ei niinkään rikollinen itse, vaan rangaistusrituaalia seuraava kansa. Häpeärangaistusten tarkoitus oli ennaltaehkäistä rikollisuutta varoittavan esimerkin kautta. Julkista häpäisemistä on harjoitettu useimmissa kulttuureissa, mutta etenkin myöhäiskeskiajalla ja varhaisella uudella ajalla häpeärangaistukset olivat oleellinen osa eurooppalaista rangaistusjärjestelmää. Yleensä niihin liittyi aina jonkinlainen julkinen näytteillepano: tuomittu seisoi keskellä toria, ruoskittiin julkisesti tai hän joutui kulkemaan kahleissa kaupungin läpi pilkkakulkueessa. (Wikipedia).
Tiedät, miltä nöyryytys tuntuu, jos olet joskus joutunut sen kohteeksi. Nöyryytys on yhtäkkinen. Et osannut odottaa sitä, siihen ei voinut valmistautua. Muun muassa siksi nöyryytys on niin kivuliasta. Mediakontekstissa nöyryytys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yhtäkkiä tuntemattomat, puolitutut, ja pahimmassa tapauksessa myös kaverit porukalla vääristelevät sanomisiasi, haukkuvat sua, liittävät suhun erinäisiä labeleita ja arvomaailmoja ja naureskelevat sulle somessa.
Nöyryytyksen aiheuttama kipu on sosiaalista kipua, joka, toisin kuin fyysinen kipu, ei lopu nöyryytyksen loppumiseen, vaan sen voi elää mielessä uudelleen ja uudelleen. On tutkittu, että fyysisen kidutuksen uhrit ovat selvinneet paremmin kuin sosiaalisen nöyryytyksen uhrit. Wikipedia kertoo, että vuonna 1770 laihialainen Matti Sorvari kärsi mieluummin 11 paria raippoja varkaudesta, ettei joutuisi istumaan jalkapuussa kirkon eteisessä.
Vääristely, väärän kuvan antaminen (misrepresentation). Ilmiöön liittyy tiiviisti se, ettei faktoja tarkisteta tai niistä ei olla ylipäätään kiinnostuneita. Julki tulee väärää tietoa tai annetaan tahallisesti vääristelty kuva asiasta tai ihmisestä. Joku esimerkiksi postaa somessa, että henkilö X teki näin, mikä on muuten minusta väärin.
Koska joukkoajattelu, paikalle ilmestyvät luottavat, että alkuperäinen informantti on tsekannut väitteensä todenperäisyyden (sekä valintaan liittyvät vaikuttimet jne.) ennen kuin tekee paljastuksensa. Luottamus tiedon oikeellisuuteen on sitä kovempi, mitä enemmän tiedon julkaisijaan luotetaan auktoriteettina tai hyvänä ihmisenä. Vääristelyn kohteeksi joutuvalle tämä näyttäytyy niin, että häntä ei arvosteta edes sen vertaa, että tarkastettaisiin (esim. ihmiseltä itseltään), onko asia niin kuin se on esitetty.
Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuuluu klassikkoneuvo
Asia ei kuitenkaan ole ihan näin. Kun ihmiset saavat väärän kuvan sinusta, se tarkoittaa, että he eivät ymmärrä, kuka oikeasti olet. Tämä on ihmiselle satuttavaa. Muiden mielipiteiden tärkeydestä ja vaikutuksista ei voi kukaan täysin irrottautua, koska ihmisen koko olemassaolo on kietoutunut sosiaalisiin suhteisiin. Siihen, että meidät hyväksytään, ja että me kuulumme johonkin.
Miksi kyseessä on vakava asia?
Jokainen meistä kertoo tarinaa itsestään itselleen ja muille. Narratiivisella identiteetillä tarkoitetaan tätä tarinallisesti muodostuvaa identiteettiä. Se muuttuu, kun aikaa kuluu: Tulee uusia tapahtumia, ja jotkut tapahtuvat menettävät merkitystään. Kun joudut nöyryytyksen ja vääristelyn kohteeksi, yhtäkkiä muut ihmiset alkavatkin kertoa sinusta tarinaa, johon itselläsi ei ole lainkaan kontrollia. Narratiivinen identiteetti sisältää myös ajatuksen siitä, miten oma tarinasi jatkuu tulevaisuudessa. Nöyryytyksen myötä myös se on uhattuna.
Ihminen pyrkii pitämään käsityksen itsestään mahdollisimman johdonmukaisena. Asiat, jotka ovat ristiriidassa minäkäsityksemme kanssa, aiheuttavat ahdistusta. Pyrimme ratkaisemaan tämän kognitiivisen dissonanssin muuttamalla omia käsityksiämme ja toimintaamme niin, että voimme jälleen ajatella minäkäsityksemme olevan johdonmukainen.
Jos satoja-tuhansia-satojatuhansia ihmisiä kommentoi somessa sinun olevan paska, ahne, itsekäs, naurettava, kusipää jne., alat väkisinkin miettiä: Eihän noin moni voi olla väärässä? Pakko näissä väitteissä on olla jotain perää, muutenhan tilanne on aivan absurdi. Pahimmassa tapauksessa ihmisten puheet sisäistyvät osaksi minäkäsitystäsi, eli alat itsekin uskoa näitä asioita itsestäsi.
Selkeä identiteettikäsitys on myös avainasemassa oman elämän merkityksellisyyden kokemukselle. Kokemus oman elämän merkityksellisyydestä on tutkimusten mukaan yhteydessä lukuisiin psykologiseen terveyteen liitettyihin tekijöihin, mm. toiveikkuuteen, itsetuntoon, optimismiin, psykologiseen säätelykykyyn ja onnellisuuteen. Joukkohyökkäyksellä osoitetaan, että et ole enää tervetullut joukkoon, olet huonompi. Sillä suljetaan sinut ulos (hyviksien) joukosta, usein myös niiden taholta, joita olet pitänyt vertaisinasi, omana viiteryhmänäsi, yhteisönäsi, skenenäsi, tai jopa kavereinasi ja ystävinäsi.
Et kuulu joukkoon, olet huono ihminen -viestin saaminen on aika lailla pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska ihmisen hengissä selviäminen on ollut kiinni lauman jäsenyydestä ja kuuluminen joukkoon on yksi ihmisen perustarpeista.
Somenöyryytys voi traumatisoida
Usein mediakohut, hyökkäykset ja nöyryytykset kuitataan toteamalla, että sen kohteeksi joutunut ei kärsinyt juurikaan, koska “hän jatkoi työtään, eikä siitä koitunut suuria taloudellisia tappioita”. Tämä heijastaa mielestäni sitkeässä elävää, mutta virheellistä, käsitystämme taloudellisesta asemasta hyvinvoinnin indikaattorina.
Psykologian tohtori Christine Marie esittää tuoreessa väitöstutkimuksessaan The Traumatic Impact of Media Humiliation and Misrepresentation and Victim-Shaming on Narrative Identity and Well-Being, että mediassa tapahtuva väärän kuvan antaminen (misrepresentation) ja nöyryytys ovat traumaattisia kokemuksia. Lisäksi Marie argumentoi, että julkisen vääristelyn ja nöyryytyksen tuottama mediatrauma voi olla ihmiselle jopa hengenvaarallinen; uhattuna on ihmisen käsitys itsestään, maine ja hänen jälkeensä jäävä perintö. Tutkija tuo esiin myös sen, että ihmiset ovat mediatrauman seurauksena suunnitelleet itsemurhaa ja jotkut myös toteuttaneet sen. (Marie, 2020).
Marien tutkimuksessa havaittiin mediatrauman täyttävän traumaperäisen stressihäiriön kriteerit (PTSD). Tutkittavilla esiintyi trauman oirekuvastoa, kuten:
Muistikuvat ja takaumat tapahtuneesta
Vahva ahdistus
Dissosiaatiokokemuksia: “Ainoa tapa, miten voin käsitellä näin kovaa kipua, on poistua kehostani tai olla tuntematta mitään”
Välttely: “En halua avata sähköpostia, somea, mennä minnekään, tulla nähdyksi”
Huonommuuden tunteet, sisäistetty stigma
Lisäksi he kokivat surua - vaikka “ei olisi suotavaa” surra, koska tapahtunut “oli ansaittua”, pelkoa oman turvallisuuden ja läheisten turvallisuuden puolesta sekä elämänhalun katoamista. Tapahtuneella oli tutkittavien elämään myös muita vaikutuksia; ei vähimpänä aiempien unelmien tuhoutuminen, työn menetys, taloudellisen tilanteen romahtaminen ja jopa kokemus perheen perustamisen mahdollisuuden menettämisestä. (Marie, 2020).
Kohut laantuvat aikanaan, ja ihmiset jatkavat elämäänsä
Kohteeksi joutuneelle ihmiselle tavataan sanoa: älä välitä, se ei ollut henkilökohtaista ja unohda jo koko juttu. Tapahtunut voi kuitenkin muuttaa ihmisen koko maailmankuvan: on elämä ennen tapahtunutta ja elämä sen jälkeen.
Ennen häpeäpaalun tapahtumat näkivät vain ne, jotka vaivautuivat -tai joutuivat- torille tilannetta todistamaan. Nyt häpeäpaalu voi jatkua loputtomiin, ja siihen voi joutua yllättäen yhä uudelleen samasta rikkeestä, kun tapahtunut pulpahtaa esiin internetin syövereistä. Marien mukaan mediatrauma voi olla tuhoisampaa kuin fyysinen hyökkäys, koska se on julkista ja jatkuvaa, ja siinä on useimmiten kyse isommasta yleisöstä - ja valitettavan usein myös koko henkilön sosiaalisesta yhteisöstä.
Vaikka varsinainen kohu olisi jo laantunut, kohun kohde joutuu jatkuvasti sosiaalisissa tilanteissa pelkäämään, ottaako joku asian esiin tai ajatteleeko joku hänestä tietyllä tavalla, koska on lukenut/nähnyt/kuullut sen.
Kun traumaa ajatellaan vaikka auto-onnettomuuteen joutumisena, se tapahtuu, ja jää sitten vähitellen menneisyyteen. Mediatraumaa ei voi jättää samalla tavalla taakseen; se on olemassa yhtä aikaa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Mikä erottaa mediatrauman muista traumoista Marien mukaan on se, että kyseessä on tulevaisuuteen suuntautunut trauma (future facing trauma”) (Marie, 2020). Tällä Marie tarkoittaa vapaasti tiivistäen, että on mahdotonta tietää, loppuuko tilanne joskus ja voiko tai uskaltaako edes kuvitella parempaa tulevaisuutta itselleen tai lähipiirilleen. Uhri joutuu punnitsemaan, uskaltaako tilannetta yrittää korjata tai puolustautua, vai toistuuko sama vain uudelleen?
Kokemus on siis kokonaisvaltaisen ahdistava, eikä vähiten sen vuoksi, että kaikki, mitä ihminen on aiemmin ajatellut itsestään, on yhtäkkiä hataralla pohjalla - onhan käynyt selkeästi ilmi, että se millainen hän ajatteli olevansa, ei ole se, mitä muut ihmiset ajattelevat hänestä.
Traumasta toipumisen alkaminen on vaikeaa, koska tilanne voi jatkua periaatteessa loputtomiin sen levitessä internetissä, ja se voi jopa pahentua. Tilannetta ei myöskään pääse pakoon eikä turvaan minnekään, vaan traumaattinen muisto voi aktivoitua joka kerta, kun esimerkiksi avaa somen. Ihmisellä ei ole siis sellaista rauhaa ja turvaa, jota tarvittaisiin toipumiseen. Uusi nöyryytys voi tulla koska vaan, mistä vaan.
Olemmeko päässeet häpeäpaaluista niin pitkälle kuin luullaan?
Minkälaisia ihmisiä muinaisten häpeäpaalujen ja lähihistorian häpeärinkien kulttuuri tuotti?
Ihmisiä, jotka ovat irrallaan tunteistaan, eivät ymmärrä niitä ja pelkäävät puhua vaikeista kokemuksistaan. Ihmisiä, jotka eivät uskaltaneet elää omina itsenään, koska läsnä oli ylikorostunut pelko siitä, mitä muut heistä ajattelevat tai miten erinäisistä “poikkeavuuksista” voidaan rangaista. He myös tapaavat arvostella muita, jotta näyttäytyisivät itse viisaampina ja parempina - ja huomio kääntyisi itsestä muihin. Nämä ihmiset pitävät ongelmat maton alla ja luurangot kaapissa, vaikka salailun kustannukset olisivat aika päivää sitten ylittäneet hyödyt. Ja he tarkkailevat muita ja itseään, jatkuvasti.
Eli tekevät juuri sitä hinnalla millä hyvänsä kulissien kannattelua hyvinvointinsa ja terveytensä uhalla, mitä monet oman sukupolveni ihmiset aktiivisesti vastustavat.
Aika oli silloin eri, ei ollut tietoa, oli rankkoja kokemuksia, eri resurssit. Mutta olemmeko päässeet häpeällä rankaisemisesta niin kauas kuin ajattelemme? Ja mikä vielä tärkeämpää: Haluammeko pitää tällaista kulttuuria yllä millään tapaa, kun tiedämme sen seuraukset? Olisiko vaihtoehtona käyttää hyväksi kaikkea sitä tietoa ja niitä resursseja, mitä meillä nykyään on, jotta voitaisiin saada muutosta aikaan siellä, missä sitä todella tarvitaan (Koska sitä tosiaan tarvitaan!). Muutosten toteuttamista varten meidän pitäisi pystyä luomaan sille hedelmällinen ilmapiiri ja toimimaan yhdessä.
Olen huolissani tulevaisuudesta, jossa sen sijaan, että yritettäisiin tulla yhteen vaatimaan ja toteuttamaan muutosta, keskitytään löytämään melko samanmielisistä vikoja. Eli kuten eräs ystäväni tapaa sanoa, keskitytään lillukanvarsiin.
Elämä on monimutkaista, myötätunto ei
Eikä huolessani ole kyse vain omasta mutuilustani, vaan myös psykologisen tutkimustiedon valossa tällaiset toimintatavat ja niiden luoma ilmapiiri asettuu sekä omaa hyvinvointiamme vastaan että ovat haitaksi positiivisen muutoksen edistämiselle. Jatkuvan itsen ja muiden monitoroinnin ilmapiirissä on mahdoton kokea turvallisuutta, joka on luovan ajattelun, julkisen itseilmaisun ja yhteistyön edellytys. Eli ideoita voisi olla, mutta niitä ei uskalleta kertoa, koska voi joutua nöyryytetyksi. Sen sijaan jäämme helposti jumiin kerrostalokyttääjän rooliin, sen, joka istuu himassa arvostelemassa, kun muut elävät elämäänsä.
Tässä tekstissä pohdiskelemani ilmiö näkyy sosiaalisessa mediassa eri asteisena, mutta kaikkia sen ilmenemismuotoja yhdistää myötätunnon puute. Pahimmassa päässä on traumaattiseen stressihäiriöön johtava nöyryytys, joka on johtanut jopa itsemurhiin. Kevyempään päähän asettaisin yhteisen hyvän nimissä tehdyn, kritiikkiin verhoillun toisten ihmisten elämään puuttumisen ja kontrolloinnin asioissa, jotka eivät ansaitse julkista myllytystä. Tapaukset, jossa niin sanotusti “reaction doesn’t fit the crime”.
Tämän ilmiön käsittely ei missään nimessä poista sitä hyvää, mitä call outtaamisella ja muulla joukkovoimalla on saatu aikaan sosiaalisessa mediassa ja maailmassa yleensä. Se on arvokasta ja sille on paikkansa. Mutta ajattelen myös, että jos tätä ilmiötä ei tunnisteta, ja siitä ei voida puhua, ei ole edes mahdollisuutta luoda turvallisempaa ja terveellisempää somekulttuuria.
Maailma on nyt pandemian keskellä vielä normaalia sekavampi paikka, emmekä me oikein voi asialle mitään. Kukaan ei tiedä tulevaisuudesta sitäkään vähää kuin tiesimme ennen koronaa. Koronan lisäksi meillä on toki huolena ihan perusjutut: ilmastonmuutos, sodat, väkivalta, rasismi, työttömyys, joitain mainitakseni. Kun maailma näyttää levähtävän käsiin, teemme jokainen, mitä voimme, jotta oma tontti pysyisi jotenkuten kasassa. Tarvitsemme jokainen eri asteisesti kokemuksen hallinnasta, jotta pää pysyy ns. kasassa. Tämä hallinta voi kohdistua sekä itseen että muihin. Olosuhteet ovat omiaan siis herättämään tai vahvistamaan sisäisen kerrostalokyttääjäämme.
Kun tiedostamme tämän kaiken, se toivottavasti auttaa miettimään seuraavaa: Sen sijaan, että pyrin näpäyttämään tai painamaan toista alas, voisinko yrittää antaa toimintavoimaa? Kuten aiemmin jo hahmotteli @mikameitavaivaa: Miten voin auttaa ihmisiä löytämään toistensa luo? Onko itsen ja toisten monitorointi todella ainoa tapa osallistua maailman muuttamiseen somessa, vai voisimmeko yhdessä etsiä kokonaan uusia yhteentulemisen paikkoja?