Niinkin voi olla, ettei korona-arki muuttanut arjessa mitään.
Kaikkien samanarvoisen ja samankaltaisen aseman korostus pandemian keskellä ei pitäisi yllättää, ottaen huomioon Suomessa vallitsevan käsityksen luokattomasta, homogeenisestä suomalaisten joukosta. Silti olen ollut usein pettynyt, surullinen, joskus myös raivostunut, koronaa koskevien lehtijuttujen, somen ja small talkin ääressä viimeisen vuoden aikana.
Kun vedetään vähän mutkia suoriksi, koronavuosi on maalannut kuvan suomalaisista loputtomasta yksinäisyydestä nauttivina, terveinä, (etä)toimistotyötä tekevinä, ydinperheen tai heteroavo/avioliiton ympärille elämänsä rakentaneina, keskiluokkaisina, mielenterveydeltään vakaina, kroonisesta kiireestään koronan myötä vapautuneina ja siten elämän tarkoituksen lähimetsästään tai hiihtoladulta löytäneinä sisupusseina.
Ei juuri mitään uutta vanhaan tarinaan suomalaisuudesta, mutta luulisi, että kun maailma muuttuu, narratiivikin muuttuisi.
Suomalaisista 45% asuu yksin. Silti: Koronarajoituksissa poikkeuksetta lähdetään oletuksesta, että kaikki asuvat perheensä kanssa. Tietyn, Suomen suurimmassa sanomalehdessaäkin esitetyn, määritelmän mukaan mm. ystävilläni ja veljelläni ei ole perhettä laisinkaan. Lehtijutuissa isä, äiti ja kaksi lasta kertovat, kuinka ovat löytäneet läheisyyden, hiihtämisen ja yhteiset ruoka-ajat, kun harrastusrumba on tauonnut. Seuraavassa jutussa he kertovat tylsistymisestään ja onkin listattava 1000 vinkkiä siihen, kuinka keksiä tekemistä poikkeusaikana, kun “mitään ei voi tehdä”.
Samaan aikaan somepostauksissa 25-35 -vuotias lapseton sinkku joogaa, leipoo leipää ja nauttii mahdollisuudesta itsetutkiskeluun. Sitten hän tylsistyy ja on keksittävä 1000 vinkkiä, kuinka keksiä tekemistä poikkeusaikana, kun “mitään ei voi tehdä”.
Yhteistä heille ja ilmeisesti muillekin (koronavuoden aikaisen epätieteellisen mediatutkimukseni perusteella) on se, että kaikille tilanne on aivan uusi ja kaikki tylsistyvät lähes kuoliaaksi ilman täyttä kalenteria.
Ennen kuin kukaan raivostuu: Tiedän, että edellä mainittu ei ole koko totuus, eikä monella lähelläkään todellisuutta. En missään nimessä vähättele sitä, miten kukin kokee pandemian, eikä sitä voi sen enempää päätellä hänen tekemisistään. Se ei kuitenkaan ole tämän, sarkasmia ja kärjistyksiä sisältävänkin, tekstin pointti.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei viime vuoden aikana en olisi tuntenut epämääräisen ikäviä tunteita sen vuoksi, että korona-aika on tehnyt erittäin näkyväksi sen, että normaali arkeni sisältö = kammottavan tylsää poikkeusaika, joka ei sisällä “mitään”.
Kaikesta tästä huolimatta uskon ja tiedänkin, että en ole erikoiselämäni kanssa yksin. Ymmärrän myös, että kaikki lehtiartikkelit eivät kerro minusta, enkä todella niin haluaisikaan. Silti ihmettelen ja suren sitä, että median linssi ei ole laajempi.
Missä ovat ihmiset, joilla:
- Ei ole koskaan ollut kiireistä arkea, jossa tärkeät työt, harrastukset ja sosiaaliset ympyrät olisivat kaikki vaatineet aikansa - vaikka olisivat sitä toivoneet.
- Ei ole tupaten täyteen ahdettua kalenteria, koska ovat niin valinneet.
- Ei ole sellaista perhettä, jossa lisääntynyt yhteinen aika olisi tarkoittanut mitään hyvää.
- Ei ole lainkaan perhettä sellaisena konseptina, jona se jutuissa ykskantaan esitetään.
- Ei ole mahdollisuutta etätöihin tai koronalta kotiin suojautumiseen.
Vain joitakin, harvoja, tilanteita mainitakseni.
Entä jos henkilö x on ollut viimeisen kaksi vuotta sairauslomalla tai viisi vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä, ja arjessa tärkeänä pilarina ollut kertaviikkoinen aktiviteetti loppui?
Entä jos henkilö y on ollut aivan jaksamisensa äärirajoilla kotona vauvan kanssa, ja aika olisi ollut vihdoin kypsä työhön palaamiselle, mutta pandemian vuoksi hänet lomautettiin?
Entä jos henkilö z ei ole koskaan ollut “työkykyinen”, sillä normistolla, miten asia tavataan mitata ja käsittää?
Entä jos sosiaalinen eristäytyminen aiheuttaa henkilön ö mielenterveyden huomattavan huononemisen?
Kaikkea ja kaikkien tilanteita ei voi ottaa huomioon, mutta hieman laajempaa perspektiiviä olisi ehkä voinut odottaa.
Eri lähtöasetelmista on erilaista pinnistellä, sinnitellä ja tsempata
Korona-ajan viestinnässä on tullut selkeästi esiin se arvomaailma, jolle tämä yhteiskunta perustuu.
Ja jolle oletetaan kaikkien ihmisten arvomaailman perustuvan. Emme kuitenkaan ole kaikki samassa veneessä, edes koronan edessä. Eri lähtöasetelmista on erilaista pinnistellä, sinnitellä ja tsempata.
Tavallaan voin ajatella, että olen onnekas, kun tämä erikoisaika ei ole tullut yllätyksenä. Osaan elää näin jo valmiiksi. Se on kuitenkin nostanut esiin sen, että oma arkeni on suurimmalle osalle kauhistus, mikä taas saa tutun huonommuudentunteen nostamaan päätään: Olenko täysin luuseri, kun kalenterissani ei ole ollut lähes vuosikymmeneen juuri mitään?
Varsinainen mindfuck on samalla se, että nyt se, mitä on pidetty luuseriuden ja epänormaalin ihmisyyden merkkinä, alkaakin olla arvostettua. Kun ihmiset joutuivat pakkopysähdyksen eteen, on ollut aikaa miettiä, mikä on tärkeää elämässä.
Joudun nolostellen myöntämään, että minulla ei ole (yksityishenkilönä) riittänyt aina näille koronan tuomille ahaa-elämyksille sympatiaa. Huomasin kesällä tiuskivani puolitutulle, kun mulle kerrottiin miljoonatta kertaa, miten upeeta on ollut kun kalenteri on tyhjä, eikä tarvitse koko ajan mennä jonnekin.
Juonipaljastus: Minä olen halunnut mennä jonnekin vuosia
Olen halunnut mennä jonnekin, olla kuin ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa, töissä, peli-illoissa, näyttelyn avajaisissa ja harrastavat iltaisin. He bailaavat ja sitten aamulla kohauttavat olkiaan ja sanovat hitto, kun väsyttää, mutta menevät silti suunnitellulle brunssille.
Minä en ole koskaan kyennyt siihen täysin. Koska fyysinen ja psyykkinen terveys - tai sen puute, koska uupumus, koska menneisyys, koska sosiaalinen ahdistus, koska kaikenlaiset olosuhteet, koska raskaudet, koska polvileikkaukset, koska lapset eikä voimavaroja ja niin edelleen.
Minun oli mahdollista yrittää kyetä tähän ja yritinkin nuoreksi aikuiseksi asti, ei onnistunut, tuli entistä enemmän luuseriolo, kun huomasi, että neljän päivän normaali-ihmisen larppi tuotti vuorokauden totaaliromahduksen, jota sai sitten selitellä, että “taitaa olla flunssa tulossa, kun näin uuvuttaa”. Sitten lakkasin edes yrittämästä, vetäydyin yksinäisyyteen ja esitin, että se on aina itse valittua. Sitten vuosia myöhemmin aloin tajuta, että en ole millään muotoa viallinen, vaan normi on tässäkin kohtaa todella kapea.
Niinkin voi siis olla, ettei korona-arki muuttanut arjessa mitään
Olen koronavuoden aikana tavannut säännöllisesti kahta-kolmea ystävää ja muutamasta ihmisestä koostuvaa tanssiryhmääni, mikä on enemmän ihmisiä, kuin olen tottunut tapaamaan säännöllisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nämä kolme ihmistä ovat uusia ystäviäni.
Olen tehnyt töitä kotona yrittäjänä 10 vuotta tietämättä, jatkuvatko työt, ja onko tuloja muutaman kuukauden päästä vai ei. Ennen tämän vuoden alkua olin vailla tuloja aika lailla vuoden 2018 alusta. Klubilla olen tavannut käydä viimeisen seitsemän vuoden aikana noin kerran vuodessa. Olen käynyt tanssicrewini treeneissä kerran viikossa, kuten kävin myös ennen koronaa. En harrasta muuta kodin ulkopuolella. En käy tapahtumissa kuin äärimmäisen harvoin.
Perheenä harvoin, jos lähes koskaan, kyläilemme. Olen käynyt ravintolassa syömässä noin kerran kuussa, kuten ennenkin. Paitsi toki ravintolasulkujen aikana en käynyt, mutta tämä koski vain muutamaa viikkoa keväällä 2020 ja mennyttä paria viikkoa.
Arki on ollut, kuten ennenkin mallia lapset päiväkotiin, töitä kotona, lapset päiväkodista, ilta kotona. Viikonloppuna homma menee koti-puisto-kauppa-kirjasto -tyylillä, kuten ennenkin. (Muumimaailmat, Ruotsin-risteilyt ja hiihtolomat on ulkoistettu isovanhemmille, joten ei huolta, emme pidä lapsia vankina kotona.)
Kannatan ehdottomasti tätä käynnissä olevaa kehitystä, että vihdoin kiire normina kyseenalaistetaan ja oman elämän merkityksellisyyttä aletaan funtsia laajemmin. Päinvastoin, nämä ovat nimenomaan suosikkiaiheitani, joista olen myös kirjoittanut ja kouluttanut paljon.
Pointtini tässä kirjoituksessa on se, että uskon, että tekisi hyvää saada koronavuoden narratiiviin esille enemmän myös sitä näkökulmaa, että tämä tylsyys ja elämä, joka ei sisällä juuri mitään on ollut monelle ihmisille aivan normaalia arkea ennen koronaakin. Joillekin ihan koko elämän ajan esimerkiksi sairaudesta johtuen.
Mimi Butlin kirjoittaa artikkelissaan “Living Through Lockdown With A Chronic Illness: I Hope This Period Of Isolation Will Show People How Difficult It Is”: Isolation is the reality for many right now, but it has been mine for years.
Loukko Zinessä aiheesta kirjoitti viime keväänä loistavasti Kuisma Eskola otsikolla: Poikkeusolot - Elämäni normaalitila. Molemmissa jutuissa otetaan esiin itsellenikin tuttu seikka: On vaikea kuulla, miten raskasta poikkeusaika on, jos on itse elänyt sillä tavoin vuosia, yleensä vielä ilman, että kukaan on asiasta kovinkaan kiinnostunut tai huolestunut. Ajattelen, että kiire ja sen täyttämä elämäntyyli on niin vahva normioletus, että vaikka ihminen kertoisi muuta, sitä ei ymmärretä todeksi.
Tämä voi myös vaikuttaa suuresti siihen, miten ihmiset pärjäävät rajoitusten kanssa. Joillekin yksi viikoittainen kohtaaminen on ollut ainoa kohtaaminen.
Minulle viime vuoden piti olla se vuosi jolloin kaikki muuttuu. Seitsemän vuoden kotona olon ja sairastamisen ym. paskan jälkeen alkaisi Elämä. Sellainen, jossa uskaltaisin aloittaa harrastuksen, voimavaroja riittäisi muuhunkin kun pakollisiin hommiin ja alkaisin tavata enemmän ihmisiä - jopa tapahtumissa! Siksi en pystynyt aina pitämään zeniä yllä, kun koronasta pysähdyksen elämäänsä saaneet tuntuivat jatkuvasti julistavan, että nyt on ihanaa, kun on aikaa miettiä elämän tarkoitusta ja olla kotona. (Olin ollut kotona seitsemän vuotta ja elämän tarkoitus on mun väikkäriaihe :D)
Ehdotan siis, että nyt kun laajempi joukko on kyseenalaistamisen tielle lähtenyt, tehdään se kunnolla: kyseenalaistetaan myös se, että oma kokemus olisi kaikkien kokemus. Kysytään, ennen kuin oletetaan.
Ps. Vielä selvennykseksi: Pandemia ei ole tilanne, jossa kenenkään tulisi reagoida johdonmukaisesti. Voi kokea suurta ahdistusta, pelkoa ja samalla kiitollisuutta pysähtymisestä.