Tällästä tää nyt vaan on. (eli miksi aina on kiire, väsyttää ja ahdistaa)
Pitää varmaan panostaa palautumiseen enemmän. Ehkä joku uusi meditaatioappi. Ehkä vois ostaa aktiivisuusrannekkeen, painopeiton ja unta mittaavan laitteen. Joogata enemmän, että jaksaa.
Vai pitäisikö kuitenkin alkaa kollektiivisesti kyseenalaistaa sitä, että jatkuvaa kiire-väsymys-ahdistus-stressi-riittämättömyys-uupumustilaa normalisoidaan?
Että nää asiat kuitataan olankohautuksella, että tällästä tää nyt on.
Että ollaan totuttu siihen, että on normaalia olla suurimman osan ajasta kiireinen, väsynyt, ahdistunut ja stressissä.
Että kollektiivista ongelmaa lähdetään hoitamaan siitä käsin, että yksilön on tehtävä lisää toimenpiteitä palautuakseen, jotta jaksaa samaa tahtia paremmin.
Että lepokin on usein suorittamista, jolla tähdätään parempaan tehokkuuteen huomenna.
Miksi ei puhuta siitä, miten absurdia tämä meno on?
Kun on tutkimusdataa kaikilta elämänalueilta siitä, että ei oo mennyt hyvin omasta eikä kenenkään muunkaan mielestä (paitsi ehkä niiden, jotka hyötyvät rahallisesti tämän systeemin pysymisestä ennallaan).
Olemme varmasti kaikki jo tuttuja näiden faktojen kanssa (lista 1):
Mielenterveysongelmat lisääntyvät jatkuvasti
Mielenterveyden häiriöt ovat nuorten suurin terveysongelma Suomessa
Joka kolmas 18-24-vuotias on harkinnut itsemurhaa
Masennus on suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen
Suomalaiset kokevat arkensa raskaammaksi, tylsemmäksi ja kiireisemmäksi kuin 2000-luvun alussa
Yksinäisyys on todellinen ongelma Suomessa
Stressiperäiset sairaudet tappaa
Ja sitten olisi vielä ilmastonmuutos ja pandemia ja niihin liittyvät ilmiöt, jotka eivät ole ruusuisia nekään. Ja aika paljon muita.
Tiedämme tutkimuksen perusteella myös seuraavaa (lista 2):
Raha ja materia eivät tuo onnea, paitsi silloin kun on kyse elintason nousemisesta köyhyydestä siihen tilanteeseen, että pystyy kattamaan välttämättömät elinkustannukset
Kokemus oman elämän merkityksellisyydestä on avainasemassa ihmisen hyvinvoinnille.
Hyvät, myönteiset ihmissuhteet ovat olennaisin hyvää elämää luova komponentti.
Vastavuoroisuus ihmissuhteissa edistää hyvinvointia, mutta enemmän antaminen kun saaminen
Aivoille ei ole hyväksi se ärsykemäärä, minkä keskellä tällä hetkellä elämme
Tietotyötä ei ole millään tavalla optimaalista tehdä 7,5 tuntia päivässä
Tutkimuksen perusteella voimme myös olettaa, että merkityksellisyyden luominen ja sen ylläpito on ihmisen ensisijainen sosiaalinen motiivi. Eli suomeksi: Ihmiselle on ensisijaisen tärkeätä tehdä merkityksellisiä asioita ja ylläpitää tunnetta siitä, että oma elämä on merkityksellistä. Että omalla olemassaololla ja tekemisillä on merkitystä itselle ja muille. Ja että elämässä on ns. järkeä.
Kuitenkin, kun tarkastelee vallalla olevaa sosiaalista normistoa, kuten vaikkapa muutamia mainitakseni seuraavia, ristiriita on aika räikeä (lista 3):
Kiire on normaalia, jopa merkki menestyksestä ja haluttavuudesta, siitä että olet tärkeä ihminen
Jatkuva väsymys on normaalitila, koska sellasta se vaan on, jotta pysyy ajan hermolla, eikä tipu kelkasta esim. työmarkkinoilla
Ystävien tapaamisesta/illanvietoista on sovittava viikkoja etukäteen, koska eihän kukaan ehdi yhtäkkiä mitään, koska kalenteri on niin täynnä sovittuja menoja
Työtä on vain tehtävä aivan liikaa, koska muuten voi käydä köpelösti ja menettää asemansa työmarkkinoilla/saa potkut/tulee tunnetuksi laiskana tms.
Jokaisen nyt vaan on tehtävä henkilöbrändäystä, koska niin se vaan on, että jos sulla ei ole hieno ig profiili, LinkedIn ja naseva Twitter-preesens tms., niin et tule saavuttamaan mitään, koska kukaan ei tiedä “kuka sä oot”
On aivan ok, että et ehdi lukea viestejä, vastata niihin tai olla ilman puhelinta ihmisiä tavatessa, koska viestitulva on niin suuri ja jatkuva, että se vaan nyt on niin ettei pysty
Menestykseen pyritään pääosin omin voimin ja se on kiinni itsestä, omista valinnoista
Itsensä johtaminen on aikamme tärkeimpiä taitoja: Ajanhallinta on oltava hallussa, ajankäyttö on optimoitava kaikin tavoin, kuten heittämällä telkkari mäkeen ja opiskelemalla nekin aiemmin tuhlatut tunnit vaikka uutta kieltä tai itseapukirjallisuutta tai päälläseisontaa. On tärkeää muistaa myös mielenhallintataidot: tyyneys ennen kaikkea.
Epäonnistuminen, kuten työttömyys ja köyhyys on myös aika lailla omien huonojen valintojen ansiota: Koska et tehnyt tarpeeksi hyvää cv:tä, kilpaillut työmarkkinoilla tarpeeksi ahkerasti, tehnyt oikeita koulutusvalintoja, verkostoitunut tarpeeksi taidokkaasti jne.
Negatiivinen, sairastuttava stressi ja sairaudetkin on oikeastaan myös seurausta omista huonoista valinnoista: Et ottanut tarpeeksi vastuuta itsestäsi, omasta hyvinvoinnista, johtanut itseäsi tarpeeksi hyvin, hallinnut aikaa ja mieltäsi riittävästi.
Listan 3 normisto ei näytä palvelleen ihmisten hyvinvointia kovin hyvin, kun katsoo sen noudattamisen tuloksia listasta 1. Listan 3 normiston ja listan 2 eli sen, mistä hyvä elämä tutkimuksen mukaan koostuu, näyttää olevan melkoinen ristiriita.
Miksi sitten ihmiset ylläpitävät tätä normistoa edelleen, kun sen huonot seuraukset on tulleet julki jo kauan?
Koska olemme kasvaneet ajatukseen siitä, että materiaalinen yltäkylläisyys=onnellisuus, iso asunto=onnellisuus, nousujohteinen työura=onnellisuus jne. Menestys=kaikki edellä mainittu.
Tämä on sotien ja pula-ajan peruja. Aika oli eri ja kehityksen kohteet aivan muualla kun vuonna 2020. Miksi emme sitten edelleenkään kyseenalaista tätä, vaikka näemme ettei se ole toiminut enää pitkään aikaan?
Koska olemme myös kasvaneet siihen, että olemme Suomessa tasa-arvoisia, onnellisia, terveitä ja vapaita. Jos oma tunne on kuitenkin tyytymättömyys, ahdistus ja väsymys, ajattelemme, että se on ensisijaisesti oma syymme. Koska onhan meillä VAPAUS. Vai onko?
Vapaus näyttäytyy aika kapeana käytännössä ainakin omaan silmääni. Jos kokisimme olevamme vapaita, miksi jatkamme elämäntapaa, joka ahdistaa, väsyttää ja tylsistyttää?
Aika harva näkee vaihtoehtoja, koska perinteisen hyvän elämän kriteerit istuu niin tiukassa takaraivossamme. Vaikka kukaan ei varsinaisesti käskisi tai estäisi meitä suoraan, teemme sen itse itsellemme. Sisäinen orjapiiskuri ei siedä lorvailua, ajanhaaskuuta tai mitään mistä ei ole hyötyä.
Kirjassa Mikä liberalismia vaivaa asia muotoillaan näin: “Uusliberaalisti” toimiva ihminen on itse itsensä tehokas alistaja ja orjapiiskuri. Riistosuhde ei ole enää pomon ja alaisen välinen, vaan sijaitsee ihmisessä itsessään sisäistettynä. Se selittää sen, miksi ihmiset eivät mittavammin kohdista aggressiota yhteiskunnan rakenteita kohtaan vaan syyttävät itseään jos jäävät työttömiksi, ovat köyhiä jne. Nykyistä elämää luonnehtii yksilökeskeisyys ja uupumus. (mt., Lahtinen & Purokuru, 2020).
Olen usein miettinyt (ja kysynytkin ihmisiltä):
Mitä perillä sitten odottaa?
Kun on tehty tosi paljon, oltu tehokkaita ja aktiivisia ja saavutettu tavoitteet, mitä tapahtuu?
Mitä saamme palkaksi? Eläkkeen? Mielenrauhan?
Olisiko mahdollista, että meissä elää edelleen ajatus siitä, että elämä on puurtamista, kunnes pääsee eläkkeelle ja sitten voi alkaa elämä ja vapaus? Vai että maanpäällinen elämä vaan on puurtamista ja kärsimystä, kunnes taivaan rauha? Vai alkaako elämä sitten, kun on tietyt puitteet kunnossa? Vai sitten kun on rahaa tarpeeksi? Vai sitten kun on parisuhde? Vai lapsia? Vai urakehitys huipussaan?
Tämän ajatuskelan lisäksi voisiko katseen kääntää yksilöstä niihin rakenteisiin ja ajatusmalleihin, mitkä ovat johtaneet tähän tilanteeseen, jossa ihmiset ja maapallo voivat näin huonosti? Sen sijaan, että jokainen vain yrittää kovemmin pärjätä jatkuvan riittämättömyyden tunteen, paineen, ahdistuksen, merkityksettömyyden ja kiireen kanssa, alettaisiin haastaa ja purkaa tätä normistoa ylläpitäviä rakenteita laajemmin - ja yhdessä?
Mutta jos ihmisillä ei ole aikaa eikä jaksamista yhteentulemiseen, vallitsevan tilan kyseenalaistamiseen tai ylipäätään muuhun kun tässä suoritusrallissa pärjäämiseen, vastarinta jää väistämättä instagramissa jaettujen neliöiden tasolle.